Tuure reissussa

2006-12-21T00:40:00.000+05:30

24 tunnin kuluttua nousen lentokoneeseen ja pamautan Wienin kautta Helsinkiin.

"No, mitäs tykkäsit Intiasta?"
Jaa...Tämä oli ehdottomasti kaikkein erikoisin ja eksoottisin paikka, missä olen ikinä ollut. Mikään maa tulee tuskin vastaamaan hullunkurisuudessaan tätä mestaa.

"Oliko reissusta hyötyä?"
Ulkomailla oleskelusta hyötyy aina. Tietotekniset ja kulttuurilliset valmiudet kehittyivät. Työkokemusta tilille.

"Osaatko nyt sitten hindiä?"
Aika perustasolla. Kielen opiskelumotivaatio ei ollut huipussaan. Ryhdyin miettimään sitä, tulenko loppujen lopuksi asumaan tässä maassa uudelleen.

"Oliko naistouhua?"
Aika hiljaista.

"Kävitkö joogaamassa?"
Melkoinen klisee, tuo.

"Harjottelitko Kama Sutraa?"
Joo. Siskos kanssa.

"Olisit voinut tuoda sieltä minullekin jotain..."
Laukku painaa jo tällaisenaan ihan hitosti. Sori nyt vaan.

"Höh. No onko kiva palata Suomeen?"
Kyllä. Tammikuussa alkaa pesti ylioppilaskunnan hallituksessa. Samalla voisi lopetella opintoja, eli tehdä gradua.

"Päättyvätkö siis nämä pohjattoman mielenkiintoiset blogituksesi tässä ja nyt?"
Siltä näyttää. Tässä kai pitää lähteä uudestaan ulkomaille, jotta keksii jotain kirjoiteltavaa.

"Onko vielä jotain sanottavaa, ennen kuin vedän vivusta?"
Kepu pettää aina.

2006-12-14T19:15:00.000+05:30

Häissä jälleen (ks. kuvat). Eilisiltana kävimme skandinaaviporukalla transgender-keskuksen työntekijän tyttären vihkijäisiä katsomassa. Maria on vapaaehtoisena keskuksessa ja oli saanut kutsun sitä kautta.

Tässä maassa -niin kuin kaikissa muissakin- häät ovat erilaisia joka kerta. Näissä karkeloissa puitteet olivat nätit, joskin pienehköt paikalle tulleelle väkimäärälle. Sunnuntaisissa julhissa en myöskään herättänyt ainoana ulkomaalaisena erikoisempaa huomiota, kun taas näissä kemuissa ympärillemme kerääntyi aika ajoin mittava rinki, josta meitä vain tuijotettiin mitään kontaktia ottamatta. Yleisesti ottaen kansaa oli hääteltan sisällä jatkuvasti niin paljon, että tunsin välillä tarvetta käväistä kadulla hengähtämässä.

Moni mies(?) pyyteli tanssimaan värikkäälle lattialle mutta mumisin heille vain kuntosalilla venäytetystä selästäni. En edes valehdellut!

Kun ruoan jako aloitettiin, kööri hyökkäsi tarjoilupöytiin päin ja rytinässä mummeleitakaan ei säästelty tönimistaktiikoilta. Kaikkia muita pidempänä sain ujutettua lautaseni olkapäiden välistä kiltille tarjoilijalle, joka tarjoutui tekemään minulle valmiin annoksen. Tilanne oli suhteellisen huvittava ja esitti jälleen hillittömän vastakkainasettelun kotimaisiin häihin verrattuna.

Eräs mielenkiintoinen piirre häävieraiden suhteen oli transgender-keskuksessa kokoontuva väki. Paikalla oli runsaasti transgender-ihmisiä. Siis miehiä, jotka kokevat itsensä naisiksi, pukeutuen asianmukaisesti. Paikallisittain ilmaistuna hijra. En nyt tässä lähde elaboroimaan sen kummemmin tähän käsitteelliseen miinakenttään. Menin jo määrittelemään hijrat eräässä edellisessä postauksessani "aseksuaaleiksi". Pikkusisko tiedotti huvittavan epäonnistuneesta yrityksestäni. Katsokaa vaikka hääkuvat. Tai voitte kartuttaa tietoa Marian blogista.

Kuvata sain avoimesti ja reilusti. Varsinkin hijrat halusivat poseerata yksin ja kavereiden kanssa alinomaan. Tässä on yksi piirre, jota en ole intialaisisesta ihmisestä ymmärtänyt tähän mennessä: hän pyytää vierasta ihmistä ottamaan hänestä kuvan. Siis vieraan kameralla. Jälkeenpäin ei pyydetä lähettämään kuvaa sähköpostilla, ei haluta samaa kuvaa omalla kameralla (jos sellaista sattuu omistamaan). Ehkä sydäntä vain lämmittää ajatus siitä, että toisella puolen maapalloa joku sitten katselee minuakin.

2006-12-11T15:14:00.000+05:30

Laitoin muutaman kuvan häistä nettiin.

2006-12-10T23:59:00.000+05:30

Eilisen pessimistisen kirjoittelun jälkeen tämä maa tuottikin iloisemman yllätyksen.

Kävin tänään iltapäivällä työkaveri Virendran luona. Pyörittelimme projektiimme liittyviä tietokoneohjelmia ja ohessa mies alkoi puhumaan siitä, että hänen perheensä (jonka luona hän asuu) on menossa naapureiden häihin illalla. Olinkin nähnyt suuren, värikkään telttavirityksen asuntorakennuksen piha-alueella. Ei kestäny kauaa, kun minua jo alettiin kutsumaan mukaan tilaisuuteen. Suomalaisiin häihin ei hevin uskalleta mennä ilman puoli vuotta etukäteen lähetettyä kutsua. Intiassa sen sijaan isännät ja emännät eivät revi pyhähousujaan, jos paikalle tuleekin ulkomaalainen kummajainen mutkan kautta. Hetkellisen epäröinnin jälkeen päätin tulla paikalle kotona pistäytymisen jälkeen.

Virendra neuvoi saapumaan noin kymmenen aikaan illalla. Ajankohta vaikutti myöhäiseltä ja paikalle saapuessani luulin, että kekkerit olivat jo ohi. Punjabilaista diskopoppia päästeltiin kovaäänisistä ilmoille ja pienellä tanssilattialla oli kokoelma innokkaasti tanssivia lapsia ja nuoria miehiä. Kävikin ilmi, että kyseessä oli vain alkulämmittely. Menin käymään taas Virendran perheen asunnossa ja kävelimme sieltä porukalla viereiseen häämiljööseen. Paikalla oli kuulemma vasta morsiamen suku ja varsinainen hääseremonia alkaisi huomattavasti myöhemmin.

Oransseilla, valkoisilla ja punaisilla kankailla koristeltu rajattu alue oli kirkkaasti valaistu. Seinämiä reunusti mahdottoman pitkä buffettijono, josta tarjoiltiin auliisti maukasta intialaista purtavaa. Kävimmekin heti ruoan kimppuun. Pääkokki tarjoili minulle yhtenään eri ruokalajeja kokeiltaviksi. Hän oli ollut aiemmin rahtilaivan kokkina ja kiertänyt yhden jos toisen maailmankolkan. Mies oli ilmeisesti tutustunut myös protestanttisiin kulttuureihin:

"Näinhän se on että pohjoisessa lyödään joka kuukausi uutta sormusta sormeen. Intiassa mennään naimisiin kerran."

Minulla oli tietenkin kamera olalla ja kuvatessani herätin sen verran huomiota, että varsinkin pienet lapset ryntäsivät heti luokseni ja suorastaan vaativat minua ikuistamaan heidät moneen kertaan. Kuvaamisen jälkeen näytin heille kameran ruudulta lopputulosta ja hillitön lauma muksuja ympäröi minut, työnnellen toisiaan edestä nähdäkseen edes vilauksen itsestään digitaalimuodossa.

Koko ajan taustalla jytisi bollywood-musiikin lantiota ravisteleva rytmi, väistyen aika ajoin länsimaisen hip hopin tieltä. Tanssilattia ei tyhjentynyt missään vaiheessa.

Lähempänä puoltayötä sulhasen perhe alkoi valumaan paikalle. Ei tosin kovinkaan huomaamattomasti. Tuleva aviomies kärrättiin paikalle hevosvaunuilla, hillittömästi rummuttavan ja tanssivan seurueen vanavedessä. Itse häissä ei tarjoiltu alkoholia mutta sulhasen äijäkaverit olivat tilaisuuteen saapuessaan jo todella miehekkäässä humalassa. Jotkut tavat ovat näköjään maailmanlaajuisia.

Tilaisuutta juhlistettiin holtittomasti sinkoilevilla ilotulitteilla ja äänekkäillä paukkupommeilla. Laukoessani kameralla menemään savun keskellä, taisin saada hetkellisen aavituksen siitä, millaista on olla sotakuvaajana.

Virendra sanoi, että hänen perheensä poistuu tässä vaiheessa paikalta, koska morsiuspari ei ole heille aivan lähimpiä tuttuja. Katsoin itsekin parhaaksi suunnata kotia kohti, vaikka Virendran vanhemmat tarjosivat yösijaakin. Varsinainen uskonnollinen toimitus jäi siis häissä näkemättä mutta jo pelkät alkukarkelot olivat suorastaan mainiot. Mikä hurja kontrasti perisuomalaisiin häihin, joissa napotetaan sievästi etukäteen määrätyillä paikoilla, kuunnellaan pakolliset puheet ja seurataan kahvikuppi etusormeen kiepautettuna sitä ohjelmaa, joka on lehtiseen painettu. Minut yllätti myös paikallisten vieraanvaraisuus tilaisuuden ainutta valkonaamaa kohtaan.

Keskiviikkona menen toisiin häihin. Tässä vaiheessa tiedän varmasti, että viihtyminen ei tule olemaan ainakaan tilaisuudesta kiinni.

2006-12-09T20:32:00.000+05:30

Mikä on tässä maassa ihmishengen arvo?

Kun tulin Delhiin, liikenteen krooninen epäjärjestys ja huimapäisyys säikäyttivät aluksi mutta tuudittauduin siihen ajatukseen, että paikallisilla on omat niksinsä auto- ja moottoripyörähelvetissä selviytymiseen. Ehkä loppujen lopuksi täällä ei ole sen vaarallisempaa liikkua kuin Suomessakaan. Suurin osa ajoneuvoista on ruosteen valtaamia, natisevia virityksiä, joihin laitetaan sisään tavaraa ja kansalaisia kunnes ne miltei pursuavat kadulle. Mutta mitäpä siitä. Pääasia että hommat hoidetaan kotiin, eikö näin?

Äsken asunollemme tuli kämppäkaverini Phuntsok, mukanaan siskonsa, serkkunsa ja palvelijamme. He palasivat saattamasta Phuntsokin vanhempia rautatieasemalle ja paluumatkalle he olivat lähteneet autoriksalla, tuolla kolmipyöräisellä vekottimella, josta olen useaan otteeseen tarinoinut näissä kirjoituksissa. Hieman ennen kämpällemme saapumista ajoneuvon etupyörä napsahti irti ja koko kottero kaatui vauhdista kyljelleen. Phuntsok oli istunut reunalla ja hän ontui polvivammaansa. Palvelijallamme oli vielä verta vuotavia haavoja käsissään mutta hymy naamallaan, kuten aina.

Tässä kaupungissa ei ole mitään ajoneuvokatsastuksen tapaista, joten kulkuneuvon huolto hoidetaan kunkin kuskin käyttövarojen ja mielenkiinnon puitteissa. Autoriksoilla matkustamista ei voi pokerinaamalla luonnehtia turvalliseksi mutta ketä täällä kiinnostaa? Vaikka katsastuksia tehtäisiin, niistä selviäisi yksinkertaisesti lahjomalla.

Liikennevälineet ovat fataalissa kunnossa ja liikennekulttuuri itsessään mielestäni kestämätöntä. Hyvään onneen ei voi luottaa. Viime viikolla matkustin kaverini kämpälle autoriksalla. Eräällä päätiellä kuski ryhtyi kääntymään oikealle, jättäen kuitenkin aavistuksen verran liikaa tilaa sille puolelle kulkupeliänsä (vas. puoleinen liikenne). Vilkutkaan eivät näissä vehkeissä yleensä toimi. Takaa tuli suuri kaupunkimaasturi, joka pyyhkäisi vauhdilla liikenteenjakajan ja autoriksan välistä, kolhaisten oikeaa sivua. Onneksi autoriksa ei ollut vielä kääntynyt tielle sivuttain.

Eilen illalla kävin rock-konsertissa Marian ja ruotsalaisen Axelin kanssa. Poistuessamme yliopistolta, jossa he opiskelevat, ajoimme yhden kampusasuntolan ohi. Marialla on siellä huone. Naispuolisille opiskelijoille varatussa asuntolassa on järkkymätön politiikka, jonka mukaan poikia ei päästetä portista sisälle. Eräänä päivänä paikalle oli saapunut ambulanssi noutamaan avun tarpeessa olevaa tyttöä. Axel kertoi, että koska ambulanssimiehistö edusti väärää sukupuolta, opiskelijoiden piti itse kantaa kaverinsa portille, jotta hänet saatiin hoitoon. Asuntolan johtaja on ilmeisesti erittäin periaatteellinen ihminen. Tai täydellinen sosiopaatti.

Suomalaista yhteiskuntaa luonnehditaan joskus ylenpalttisen holhoavaksi. Maaksi, joissa ihmisiä suojellaan jopa omalta itseltään. Paremman järjetelmän puutteessa sanon, että kyllä kelpaa, kiitos.

2006-12-02T21:41:00.000+05:30

Teemu ja Kauri lähtivät takaisin Tampereelle eilen illalla. Laitoin visiitistä pitkästä aikaa nettiin myös kuvia. Jätkiä seuratessa minulle palautuivat viikon aikana mieleen ne seikat, joita suomalainen pitää väkisinkin kummallisina tänne tullessaan. Itse olen tottunut jo paikallisiin menettelytapoihin siinä määrin, että esimerkiksi liikenne ei enää oudoksuta päivittäin. Minulle on siis aivan "normaalia" se, että risteyksissä mennään siitä, mistä mahtuu, eikä kaistojen tai sääntöjen mukaan. Bussien ja polkupyörien seassa käyskentelevä lehmä tai koira on arkipäivää. En koe tuotteita naamaan työntäviä kauppiaita läheskään niin hermostuttavina kuin tamperelaiset kaverukseni.

Teemu halusi pyörähtää Delhin vanhassa kaupungissa. Hän on itse ollut Prahassa vaihdossa ja siellä metropolin vanhin alue on varmastikin kaikkein idyllisin. Delhissä puolestaan vanha kaupunki on se alue, joka on kehityskaavoituksissa unohdettu ja jota rikkaat välttelevät. Kävelimme reilu sadan metrin matkan metroasemalta kohti Punaista Linnoitusta, joka on yksi tunnetuimmista kaupungin maamerkeistä. Maantai-iltapäivän hälinä oli saavuttanut huippunsa. Roskia, amputoituja kerjäläisiä ja julkisia kusilaareja riitti molemmilla puolilla katua. Linnoituksen liepeille saavuttuamme havaitsimme, että pytinki olikin suljettu. Miettiessämme seuraavaa peliliikettä Teemu teki pikaisen ehdotuksen: "Otetaan taksi helvettiin täältä".

Vaikka viikon oleskelua Delhissä ja yhden päivän keikkaa Jaipurissa ei voi välttämättä pitää kaikkein rentouttavimpana lomana, olivat pojat silti tyytyväisiä siihen, että näinkin kummallisessa maailmankolkassa tuli pyörähdettyä.

Itse tulin Teemulle ja Kaurille artikuloineeksi useampaan kertaan, että alan olla aika valmis palaamaan takaisin Suomeen. Eihän tässä pitkään enää menekään. Täytyy kohottaa hatunreunaa niille länsimaalaisille, jotka viettävät Intiassa vuosikausia. Pitkä oleskelu edellyttää tietoista perehtymistä kulttuuriin ja pysyvien sosiaalisten suhteiden solmimista. Huonompi vaihtoehto on vetäytyä kollektiiviseen kuoreen muiden valkolaisten kanssa.

2006-11-22T02:11:00.000+05:30

Projektini kansalaisjärjestössä lähenee loppuaan. Alun alkaen ohjelmiston piti olla valmiina jo viime viikolla mutta koodaaminen osoittautui todella työlääksi. Saanen kuitenkin ohjelman lähipäivinä siihen kuntoon, että jäljelle jää ainoastaan testikäyttö ja mahdollisten fibojen korjaaminen jälkeenpäin.

Halusin lopetella ohjelmointityön mahdollisimman pian senkin vuoksi, että Teemu ja Kauri Tampereelta tulevat viikon pituiselle vierailulle tänä lauantaina. Pojat nappasivat Stockmannin hulluilta päiviltä halpislennot Delhiin. On varmasti mielenkiintoista tarkastella sitä, millä tavalla suomalainen reagoi ensinäkemäänsä poistuttaessa pääkaupungin lentokentältä keskellä yötä. Itse en enää muista, millä tavalla tätä maata tiirailin heti koneesta nousun jälkeen.

Reima kommentoikin blogissaan viime viikonlopun illanviettosuunnitelmien käännettä. Tarkoituksena oli mennä opiskelijoiden järjestämiin suurbileisiin. Poliisi kuitenkin oli ennättänyt paikalle meitä ennen ja massat velloivat suljetusta rakennuksesta ulos. Virkavalta yltyi hajottamaan joukkoa väkivaltaisin, säälimättömin ottein. Monet paikalliset ovat kommentoineet minulle, että intialainen poliisi ei juuri epäile käyttää valtaoikeuksiaan röyhkeästi hyväkseen.

Korruptio aiheuttaa tässä kaupunkiyhteiskunnassa jännitteitä, jotka purkautuvat joskus tuskallisella tavalla. Tämän kuun alkupuolella Delhin viranomaiset alkoivat -korkeimman oikeuden päätöksen pakottamana- sulkemaan laittomasti avattuja kauppoja eri kortteleista. Puodinpitäjät olivat tyrmistyneitä, sillä he olivat vuosien, joskus jopa vuosikymmenien ajan maksaneet poliisille lahjuksia pitääkseen yrityksensä paikallaan. Sulkupäätös oli ilmeisesti jossain määrin odotettavissa mutta kauppiaille se tuli silti iskuna vasten kasvoja. Miltei kaikki Delhin liikeyritykset sulkivat protestimielessä ovensa useaksi päiväksi. Laajamittaisissa mielenosoituksissa poltettiin kymmeniä kaupungin busseja ja pidätettiin kosolti vihaisia kaupunkilaisia.

Niin, räjähtihän tässä maassa pommikin eilen. Ilmeisesti koillisosien separatistijoukot olivat ujuttaneet yllätyksen matkustajajunaan. Itse asiassa Intia kärsii tällä hetkellä huomattavasta terroriepidemiasta: islamilaiset neofundamentalistit, maoistisissit eli ns. naxaliitit maaseudulla, erinäiset paikallisnationalistit... Demokratia näin suuressa valtiossa ei näemmä anna mitään turvallisuustakeita. Miksi Kiinaa nämä ilmiöt eivät näytä vaivaavan?

2006-11-12T02:24:00.000+05:30

Tämän postituksen otsikoksi sopisi vaikka "Kaikenkarvaiset ystäväni", taannoista söpöilytelevisio-ohjelmaa mukaillen. Tulin tänään kämpälle juoksuklubin tapaamisesta. Ilta oli jo pitkällä. Lähdin kapuamaan pimeää porraskäytävää pitkin kohti kämppääni, pikkuruinen taskulamppu kädessäni, kun havaitsin ylempänä liikettä. Vastaan oli kipittämässä paksu, märkä rotta. Elukka pystyisi kilpailemaan koollaan miltei täysikasvuisen kissan kanssa. Heittelin ilmoille epämääräisiä kungfuliikkeitä ja muka-pelottavia suhina-äänitehosteita mutta otus ei kuitenkaan tehnyt mitään agressiivisia eleitä. Pönäkän rakenteensa rajoittamana se tyytyi vain lyllertämään hätääntyneenä loppumatkan alas. Myöhemmin illalla sain vilkaista kaveria vielä toistamiseen ja silloin piti vain todeta, että kun luomakunnalle jaeltiin kauneuspisteitä niin rotat olivat varmaan kimppapaskalla.

Yleensä majapaikalle myöhään illalla noustessa pidän päätäni hieman kenossa, koska portaikossa singahtelee silloin tällöin yksinäinen lepakko. Eivät kuulemma ime verta täällä päin maapalloa. Lepakoilla on nopeutta sen verran, että äkkiseltään voisi luulla nähneensä pikkulinnun. Erotuksena kuitenkin se, että lepakko taivaltaa aivan ääneti. Seuranamme on siis rotta ja lentäviä rottia. Vai eikös puluja yleensä herjata sillä nimikkeellä? Mutta hei, niitäkinhän löytyy! Jostain syystä nämä kuopiolaisen pullahaukan kanssa aivan identtiset linnut halajavat asuntoomme sisälle. Kerran yksi taituri oli keplotellut itsensä vessan pikkuruisesta ikkunasta sisälle ja elämöi siellä lämpimikseen. Sihti pöntön suhteen oli yhtä surkea kuin tukevasti humaltuneella teinimiehellä.

Hyönteispuoli on myös hoidettu. Ostin kerran kierosilmäiseltä ja ruskeahampaiselta katukauppiaalta kaksi kappaletta rottinkituoleja pikkurahalla. En kuitenkaan osannut aavistaa, että hintaan (ja tuoleihin) sisältyi torakkasiirtokunta. Kun tällä tavalla menee tunaroimaan niin ötököistä saa pysyvän vieraan. Olen joskus elätellyt toivoa siitä, että aika ajoin katossa vetelehtivät pikkuiset liskot tyydyttäisivät niillä ruokahaluaan.

Toisaalta kaikkien näiden kaverusten kanssa oppii elämään yllättävän vaivattomasti.

2006-11-10T03:40:00.000+05:30

Viime postituksessa kerroin televisiohankinnastamme. Olohuoneen nurkassa kyttää nykyään Samsungin 21-tuumainen toosa. Näihin päiviin asti olin asunut Intiassa kokonaan ilman TV:n läsnäoloa mutta en todellakaan pitänyt tilannetta millään tavalla hankalana. Olin jo Tampereella muuttunut hyvin televisiokriittiseksi yksilöksi. Nykyinen kantani sai ennestään vahvistusta kun havaitsin, millainen muutos asunnossamme tapahtui laatikon astuttua elämäämme. Delhissä kanavia peruskaapelipaketillakin saanee viisi-kuusikymmentä, joten sohvakommando voi halutessaan selailla tarjontaa vuorokauden läpi. Töllö karjuukin kämpässämme koko inhimillisen valveillaoloajan.

Aiemmin kämppäkaverini sentään kävivät joko elokuvissa tai hakeutuivat interaktiivisen viihteen (minun tietokone) pariin. Keskusteluakin tiedetään olleen. Joku saattoi lukea. Nyt heidän kaikkien katse on kiinnittynyt lättäruudun ulosantiin. Mitä tyhjempi ohjelma, sen parempi.

Kaverini Teemu -joka tulee Tampereen-kämppikseni Kaurin ohella tänne vierailemaan- huomautti aikoinaan, että televisio on sosiaalisessa tilanteessa ikään kuin hierarkian huipulla. Telkku saa niin paljon vilpitöntä huomiota osakseen, että ryhmän ihmisjäsenet voivat vain haaveilla vastaavasta suosiosta. Oma kaveri usutetaan hiljentymään, jos hänen puheensa häiritsee televisiosta soljuvan tajunnanvirran ymmärrettävyyttä.

Äskettäin tehtiin USA:ssa kyselytutkimus, joka osoitti, että amerikkalaisissa kotitalouksissa on keskimäärin enemmän televisioita kuin ihmisiä.

Netissä myytiin ainakin joskus miltei tarunhohtoista kaukosäädintä, jonka väitettiin sammuttavan minkä tahansa TV:n lähietäisyydellä. Olisi hieno varuste yhä useampaan ravintolaan/baariin/kuntosaliin/kotiin mentäessä.

2006-11-03T18:01:00.000+05:30

Olen ehkä aiemmin maininnut, että kämpässämme käy iltaisin ruoanlaittopuuhissa sisäkkö, jolle maksamme suomalaisittain katsottuna naurettavan pienen kuukausipalkkion. Tilanne muuttui sikäli, että nyt residenssissämme majailee oma palvelijamme vuorokauden ympäri. Kämppäkaveri Phuntsokin vanhemmat ovat tällä hetkellä visiitillä ja he päättivät "antaa" yhden perheen palveluskaartin jäsenistä meille. Nyt siis olohuoneessa istuu 22-vuotias tummapiirteinen, lukutaidoton ja äärimmäisen ujo maalaistyttö, joka puhelee nepalia ja jonkun verran hindiä. Kämppikset pähkäilivät, että koska uusi perheenjäsenemme on meille käytännössä ilmainen, voimme maksaa edelliselle sisäkölle pientä korvausta pyykinpesusta. Silloin uusi palvelija ei rasittuisi liikaa heti kättelyssä.

Mitäpä tämä meitä paasaamaan tuotu nuori nainen sitten tekisi koko päivän? Kielitaito on vajavainen ja hän ei näytä olevan tottunut liikkumaan neljän seinän ulkopuolella, erillä perheestä. Eilen hankimme sentään kolhoosiimme television, osin häntä varten. Phuntsokin perhe on taatusti kohdellut palvelijaansa hyvin ja todennäköisesti pelastanut hänet raa'alta elämältä maaseudun köyhyydessä. Tyttö saa sentään olla siistissä sisätyössä kiireettömässä ympäristössä. Silti hänen lukutaidottomuus oudoksuttaa minua. Perheen äiti ei näemmä käy töissä, joten hän on viettänyt kaiken aikansa palvelijansa kanssa. Eipä viitsinyt valistaa tyttöä sen kummemmin. Kun kysyin toiselta kämppikseltä Tenzingiltä asiasta, hän kertoi minulle, että palvelijoille ei todellakaan ole tapana opettaa mitään, ellei se liity suoraan hänen työsuoritustensa parantamiseen.

2006-10-29T15:15:00.000+05:30

Delhissä jälleen.

Onnetar väänsi meille hampaattoman hymyn ja nappasimme paikat junasta perjantaina aamuyöllä. Minä ja Reima saavuimme pääkaupunkiin lauantai-iltapäivänä. 36 tunnin junareissu sujui yllättävän mukavasti, ehkä lähinnä siksi, että suurimman osan ajasta olin kunnon unikoomassa. Heräilin välillä lueskelemaan tai siihen, kun tumma pikkupoika tiiraili tätä keskellä päivää torkkuvaa matkailijaa.

Goalla kannatti ehdottomasti käydä, jotta sai viimeisenkin vahvistuksen siitä, että Intiasta voi myös löytää jotain erikoisen kaunista. Sesonki ei ollut vielä alkanut, joten rannoille ja ravintoloihin mahtui aina muitta mutkitta. Hieman yllättävää oli se, että hotellimme omistaja neuvoi meitä oitis kohti turistirantaa ja kehotti välttämään intialaisten biitsiä. Erotteluun lienee syynä länsimaisten bikinityttöjen ja seksuaalisesti turhautuneiden intialaismiesten tukala yhteensopimattomuus. Paikalliset naiset näet pulikoivat vedessä sari (perinteinen kokovartaloasu) yllään. Rannan turistiosuudelle ei ollut intialaisilta tietenkään pääsy kielletty mutta heitä oli paikalla todella vähän.

Goan kiehtovimpia piirteitä on sen roomalaiskatolisuus. Alue kuului Portugalille vuoteen 1961 saakka, jolloin Intian silloinen pääministeri Jawaharlal Nehru heitti siirtomaavallan pellolle. Uskonto jäi. Goan vehreän kasvillisuuden seassa pilkistää haikeasti rapistuneita valkoisia kirkkoja ja pieniä kappeleita. Bussin tuulilasiin on kirjoitettu "May Saint Anthony bless our journey" ja peruutuspeilistä roikkuu rukousnauha. Monia intialaisia, etenkin kaikkein vähäosaisimpia, kääntyi aikoinaan joukolla kristinuskoon paetakseen hindulaisuuden ahdistavaa kastijärjestelmää. Kuitenkin lopulta kastijako siirtyi melkein sellaisenaan uusien kirkkojen hierarkiaan.

Yksi hienoimmista puolista Intiassa oleskelussa on se, että olen täälläkin tavannut kosolti porukkaa ympäri maailmaa. Meidän Goan-köörissä oli mukana nigerialainen Marian, joka jossain vaiheessa selitti kuuluvansa paikalliseen aatelissukuun. Pyörimme siis rantsulla aidon afrikkalaisen prinsessan kanssa. Mukana oli myös afroamerikkalainen kaverimme Tameka, josta olen kertoillut useaan otteeseen tässä blogissa. Nämä kaksi tyttöä tutustuivat jossain vaiheessa nigerialaiseen nuoreen mieheen, joka sanoi pelaavansa ammatikseen jalkapalloa eteläintialaisessa joukkueessa. Tytöt olivat ilmeisesti valitelleet ääneen sitä, että heillä ei ollut vielä paluulippuja Goalta Mumbaihin. Mies, jota tytöt kutsuivat nimellä "Beckham", lupautui oitis maksamaan kimmoille lennot.

Ällistyttävintä tässä yhtälössä oli se, että sekä Mariam ja Tameka pitivät elettä täysin normaalina. Tameka on kommentoinut usein, että miehen pitää maksaa siitä hyvästä, että hän on nauttinut seurastasi. Miriam puolestaan kertoi, että nigerialaiset miehet maksavat aina kaikki laskut naisten puolesta, puolituttujenkin. Joka tapauksessa jalkapalloilijamme köyhtyi tässä rytäkässä ainakin 250 euroa. Suomalainen pragmaattinen poikamies pyörittelisi päätään muistellessaan äijää, joka käytti silmittömästi tuohta naiseen, voidakseen vain saattaa hänet -useiden lähestymisyritysten jälkeen- lopulta lentokentälle.

Ryhmässämme oli myös turkkilaistyttö Özlem, johon tutustuin jo heinäkuussa. Hän kuvailee mielellään kotimaataan ja perhettään ja on selvästi ylpeä turkkilaisuudestaan. On tietenkin kunnioitettavaa, jos joku pitää tietoisesti yllä vahvoja kansallisia juuriaan. Kuitenkin eräs kommentti aiheutti minussa pienen inhoreaktion. Özlem kertoi Istanbulin puolalaisesta korttelista ja sen syntyhistoriasta. Hieman ennen toisen maailmansodan alkua joukko puolalaisia lähti maastaan. Silloin kuulemma "Suuri Johtajamme Atatürk avasi valtiomme rajat pakolaisille". Tuntuu oudolta, että länsimaistuneen EU-kandidaattivaltion kansalainen luonnehtisi entistä valtionpäämiestään tuolla tavalla. Olisi varmaankin melko vakava virheliike kysyä kaveriltamme tietyistä turkkilaisen historian päivänvaloa kestämättömistä aiheista, kuten esimerkiksi kurdien kohtelusta tai armenialaisten joukkomurhasta. Kun olemme kaikki ulkomaalaisia Intiassa, meitä yhdistävät piirteet, siis ne, jotka erottavat meidät intialaisista, jättävät usein harhauttavasti varjoonsa ne seikat, jotka tekevät meistä pohjimmiltaan omien kulttuuriemme yksilöllisiä kasvatteja.

2006-10-25T20:25:00.000+05:30

Goalta poispääsy on nyt vielä hankalampaa kuin tänne tulo. Junat ja bussit ovat aivan tukossa juhlapyhän takia ja alkuperäinen suunnitelma palata Delhiin keskiviikoksi on vesittynyt aika perusteellisesti. Soitin siis tänään työkaverille ja ilmoittelin, että minua näkyy duunipaikalla vasta maanantaina. "Jumissa" Goan rantaparatiisissa, siis. Tilanteen absurdia luonnetta heijastaa hyvin eräs Kummeli-sketsi, jonka yritän tähän luonnostella.

Lentokapteenin univormuun pukeutunut Heikki Silvennoinen hortoilee ravintolassa puhelimen ääreen, tarttuu luuriin ja pyöräyttää numeron.

"Haloo? Terve. Nyt kävi kuule silleen että meni pelikaani turbiinista läpi. Joo-o. Ja semmonen ihme tapahtu, että Las Palmasissa sataa lunta. Se on joku sellanen...inversioilmiö. Eli täältä ei päästä ihan heti minnekään. Mitä? Emmä tiedä! Mä mikään mete..meter...meteorologi ole. Mä oon (röyh) lentokapteeni, säätänä".

Mies lyö luurin kiinni ja lähtee vihellellen tiskille.

Jos pitää valita paikka, johon joutuu jämähtämään aiottua kauemmaksi, on Goa ehkä parhaimmasta päästä. Rannat ovat upeita ja eläminen todella halpaa jopa intialaisten standardien mukaan. Haluan kuitenkin hoitaa itseni takaisin pääkaupunkiin heti ensi tilaisuuden tullen, koska työprojekti on jäissä siihen asti, kunnes selviän täältä pois. Varasimme paikat jonotuslistalta perjantaiaamuiseen junaan ja jos suotuisa merituuli puhaltaa, olemme lauantai-iltapäivänä jälleen metropolin pyörityksessä. Paluu tulee olemaan pieni shokki, aivan kuten Himalajan-keikan jälkeen.

2006-10-20T14:10:00.000+05:30

Bombay...

Olen lukemassa Edward Lucen teosta "In Spite of the Gods: The Strange Rise of Modern India". Luce kertoo, etta Intiassa asiat jarjestyvat joskus yllattavalla tavalla. Tulimme tanaan yojunalla tanne maan taloudelliseen keskukseen, tarkoituksenamme jatkaa saman tien Goalle. Emme olleet varanneet jatkoyhteyden lippuja etukateen ja niiden saaminen osoittautuikin todella kimurantiksi intialaisen uudenvuodenjuhlan aiheuttaman ruuhkan takia. Ravattuamme lukuisissa lipputoimistoissa moneen kertaan olimme jo saaneet "eioota" osaksemme masennukseen asti. Sitten eras juna-aseman kiltti naisvirkailija mainitsi, etta saattaisimme pokata viela piletit samalle paivalle ns. VIP-kiintiosta. Viela yksi reissu toiselle juna-asemalle ja pian liput olivat edessamme tiskilla. Sinnikkyys palkittiin.

Nain suhteellisen kokeneenakin Intian-ulkomaalaisena joutuu kaikesta huolimatta satunnaisen kusetuksen kohteeksi. Tykitimme Bombayn keskustassa taksilla, jonka kuski suostui yllattaen pelaamaan mittarilukeman mukaan. Kun olimme pyorineet liikenteessa tuntikausia, taksa raksutti aivan pikkuhiluissa ja nautimme huoletta kyydista. Kuitenkin koko reissun paatteeksi kuski kaivoikin hansikaslokerosta esille tylyn, virallisen kertomataulun, jonka mukaan hinta oikeasti maaraytyi. 50-luvulta peraisin olevan brittitaksin mittaria ei tietenkaan ole paivitetty sitten niiden aikojen, joten hintojen paivitys hoidetaan tuolla hieman kyseenalaisella tavalla. Turistille ei tietysti kannata mainita asiasta mitaan etukateen.

2006-10-19T14:40:00.000+05:30

Tänään lähden Goalle. Ehkä paikka on jo kilseinen mutta tapaan siellä kavereita, jotka häipyivät Delhistä yli kuukausi sitten jatkamaan harjoittelua Intian keskiosassa.

Muutenkin pääkaupungista on kiva päästä pois. Tänä viikonloppuna on Diwali, eli intialainen uudenvuodenjuhla. Ilotulitteiden myynti aloitettiin hyvissä ajoin ja parin viime viikon aikana on välillä jytissyt kaduilla kuin Sierra Leonessa. Juhlan huipentuessa pauke ja ruudinkatku kaduilla on kuulemma aika huomattava. Parempi olla siis silloin rannan tuntumassa. Matkaraportti löytyy sitten tästä blogista ensi viikolla. Hyvää Diwalia vaan kaikille.

2006-10-12T20:50:00.000+05:30

Edellisen blogijutun alkuun viitaten pitänee vain todeta, että ikinä ei kannata mennä manaamaan.

Olin tänään tulossa autoriksalla, siis pikkuisella taksilla töistä kotia kohti. Kuski lähti vilkkaasti liikennöidyllä tiellä ohittamaan oikealta puolelta (vas. puoleinen liikenne Intiassa) pysäkillä seisovaa linja-autoa. Silmäkulmasta, kuskin pään ohi vilkaistessani huomasin yhtäkkiä mustan moottoripyörän visiirin ja etuvalon, jonka jälkeen pamahti ikävästi. Prätkää kuskaava nuori mies oli veistellyt kylmäpäisesti liikennettä vastaan, ei huomannut bussin takaa hiipivää autoriksaamme ja törmäsi päistikkaa siihen. Kundi kellahti törmäyksestä asfaltille ja noustessaan irvisti ja piteli kylkeään. Taksikuski puolestaan kävi katsomassa kotteroonsa tulleet kuhmut ja haukkui moottoripyöräilijän kunnolla. Matka jatkui yllättävän nopeasti. Vaikka mitään fyysistä vahinkoa ei tapahtunut, kului minulta muutama minuutti säikähdystä analysoidessa.

Joskus intialainen kertakaikkinen piittaamattomuus liikennesääntöjen suhteen on todella hermostuttavaa.

2006-10-11T23:26:00.000+05:30

En ole sitten viime postituksenkaan jälkeen törmännyt liikenteessä norsun perseeseen tai vapautunut jälleensyntymisen kierrosta, joten tyydyn taas kommentoimaan intialaista yhteiskuntaa, tällä kertaa lasi maukasta viskiä käden ulottuvilla.

Tämän maan politiikassa sosialisteilla ja kommunisteilla on ollut lähihistoriassa reilusti tuntumaa vallankahvasta ja Intian itäosissa (Kolkatassa) punaisilla on edelleen viimeinen sana yhteiskunnallisten ratkaisujen suhteen. Kuitenkin kadulle astuttaessa ei ole epäilystäkään siitä, mikä taloudellinen lainalaisuus on niskan päällä. Pikkupuodeissa ja jokapäiväisessä rahanvaihdossa kapitalismi esiintyy puhtaimmassa muodossaan. Ostaja luopuu vain siitä rahamäärästä, joka on ehdottoman välttämätön hyödykeen saamiseksi. Myyjä puolestaan pyrkii maksimoimaan omat saatavansa. Tinkiminen on jokapäiväinen, välttämätön rutiini. Ylipäänsä yksinkertainenkin ostotoimenpide pitää sisällään paljon enemmän sosiaalista kanssakäymistä kuin Suomessa. Vilkkaan risteyksen vieressä paistetussa maissintähkässä ei ole hintalappua kyljessään. Haluaisin siis laatia teille tässä ja nyt yleiset tinkimisohjeet tulevaisuuden varalle. Nämä periaatteet soveltunevat myös moniin muihin, öh...kehittyviin maihin.

Prosessi ja toimenpiteet:

1) Jos näet kaupassa tuotteen, joka herättää heti mielenkiintosi, tee hyvä ihminen kaikkesi innostuksen peittämiseksi. Riehaantumalla pilaat mahdollisuutesi reiluun hintaan alta aikayksikön.
2) Vilkuile kaikkia tuotteita kuin viimeviikkoista makkaraa. Valitse sitten näennäisen sattumanvaraisesti se, mistä pidit ja kysäise ohimennen paljonko maksaa.
3) Myyjän heittämä hinta on yleensä ainakin kaksin-kolminkertainen kohtuulliseen nähden. Sano, että saattaisit pitkin hampain pulittaa noin viidesosan pyydetystä.
4) Tässä vaiheessa myyjä torjuu ehdotuksen välittömästi ja nauraa kunnolla päälle. Myyjän kaverit hekottavat myös. Seuraava tarjous on kuitenkin jo hieman parempi kuin alkuperäinen.
5) Pyörittele tavaraa löyhästi käsissäsi ja nyrpistele naamaasi kuin olisit haukannut homeista sitruunaa. Korosta tuotteen vikoja, aitoja ja keksittyjä.
6) Myyjä suostuu alentamaan hintaa mutta ei kuitenkaan vielä riittävästi.
7) Heitä tuote pois ja lähde välinpitämättömän oloisena kävelemään.
8) Tässä vaiheessa kuulet usein myyjän huutelevan sinulle toinen toistaan parempia tarjouksia. Kun hinta alkaa kuulostaa mukavalta, voit lampsia takaisin ja hakea tavaran pois. Toinen vaihtoehto on kierrellä muut putiikit läpi paremman/halvemman kapineen perässä.

Kapitalismin lakeja edelleen noudattaen, on hyvä pitää mielessä, että jos myyjä on paikan ainoa, hän on siitä tosiasiasta hyvin tietoinen ja neuvottelussa selvässä etulyöntiasemassa. Kannattaa siis mahdollisuuksien mukaan hakeutua markkinoille, jossa samaa settiä kaupittelee kymmenen eri jannua.

Joku voisi kysyä, miksi ylipäänsä tinkiä Intiassa tuotteesta, joka maksaa 50 senttiä. Henkilökohtaisesti en vain pidä siitä tunteesta, että minua on höynäytetty. Siksi kinastelen usein länsimaisittain mitättömistä summista pitkiäkin aikoja. Tunnen myös jonkinlaista kollektiivista velvollisuutta kaikkien ulkomaalaisten puolesta. Jos alkaisin kuluttamaan rahaa harkitsemattomasti, paikalliset tottuisivat entistä enemmän siihen, että valkonaama on vain vähä-älyinen rahasampo.

2006-10-08T16:09:00.000+05:30

Kuten jo Delhiin tullessan ounastelin, tämän blogin päivitystahti hidastuu sitä mukaa kun elämä Intiassa arkipäiväistyy. Mitään sykähdyttävää ei ole kuluneen viikon aikana tapahtunut, joten voisin tässä vaikka lätistä hieman duunistani ja kaupunkia rasittavasta denguekuumeen aallosta.

Olen käynyt miltei päivittäin tapaamisissa Deepalaya-järjestön pyörittämässä ammattikoulussa. Teen siis heille -yhteistyössä ATK-opettajan kanssa- tietokannanhallintajärjestelmän. Projektin alkuvaiheessa epäilin suuresti tietoteknisten valmiuksieni riittävyyttä ja pelkäsin, että hanke floppaa osaltani näyttävästi. Nyt kuitenkin olen takuuvarma siitä, että järjestelmä tulee olemaan testikäytössä jo marraskuussa.

Koulun johtaja on korostanut joka tapaamisessa heidän akuuttia tarvetta siirtää kaikki oppilaista, opettajista, maksuista jne kertyvä tieto sellaiseen muotoon, jota on helppo hallita ja analysoida. Koulun hallinnossa halutaan saada tarkkaa tietoa siitä, miten oppilaat pärjäävät ja mitä kehittämistarpeita instituutiolla on. Näyttää siltä, että valmistuessaan tietojärjestelmä parantaa huomattavasti koulun toimintaedellytyksiä. Oppilaitos ja koko Deepalaya-järjestö pyörivät täysin lahjoitusvaroilla ja nämäkään instanssit eivät ole vapaita markkinataloudellisista tehokkuusvaateista. Tällä en tietenkään tarkoita sitä, että haluaisin järjestöä tai koulua ruoskittavan armottomaan tulosvastuuseen. Uskon, että tietojärjestelmää tullaan käyttämään pikemminkin tiedotuksen parantamiseen ja esimerkiksi huonosti menestyvien oppilaiden tunnistamiseen ja sitä kautta heidän auttamiseen.

Siirtykäämme sitten tauteihin. Viime päivinä intialaisten lehtien etusivut ovat helisseet riehuvan Denguekuumeen vuoksi. Terveysministerin mukaan tilanne on "vakava mutta täysin hallinnassa". Tauti leviää malarian tapaan moskiittojen välityksellä. Delhissä satoja on tähän mennessä sairastunut ja parikymmentä kuollut dengueen. 10-15 miljoonan asukkaan kaupungissa nämä eivät ole kovinkaan hälyttäviä lukuja. Silti terveyspalvelujen infrastruktuuri on kovan paineen alla. Sairastuneet ovat virranneet enimmäkseen kaupungin pääsairaaloihin, joiden kapasiteetti on osoittautunut riittämättömäksi. Joissain laitoksissa kolme tai neljä potilasta makaa kussakin pedissä.

Kämppäkaverini Tenzing teki reportaasia yhdessä kaupungin ruuhkaisimmista sairaaloista. Hän kertoi, että rakennuksen vieressä velloo yksi Delhin suurimmista kaatopaikoista. Moskiitot lisääntyvät seisovassa vedessä, jota tunkiolta löytyy reippaasti. Vaarana on siis denguen leviäminen potilaasta toiseen, potilaasta lääkäriin ja jopa lekurista potilaaseen. Kaiken kukkuraksi tänään poliisit pidättivät Delhin julkishallinnossa toimivan lääkärin, jonka päätehtävä oli koordinoida denguen vastasia ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä väestön keskuudessa. Mies jäi kiinni rysän päältä vajaan 40 euron lahjuksen vastaanottamisesta. Siihen hintaan hän oli luvannut suositella nuorempaa lääkäriä ylennystä varten. Jumprahuitti.

Joidenkin arvioiden mukaan denguen tartuntaluvut ovat jo saavuttaneet piikkinsä. Muutamassa viikossa lämpötila tippuu sen verran, että hyttysille tulee joka tapauksessa tukalat paikat. Tämä episodi on kuitenkin osoitus siitä, millaisen tautien kasvualustan kaoottinen ja korruption kiusaama yhteisö tarjoaa. Esimerkiksi sanomalehdissä hälytellään ihmisiä kuivattamaan tai ainakin peittämään kaikki avoimet vesiastiat. Tiedotuksen tehokkuutta heikentänee se, että joka kolmas kaupunkilainen on lukutaidoton.

Innostuin tuossa muutama päivä sitten, kun kaksi Tampereen-kaveria ilmoittivat löytäneensä kenties poskettoman edulliset lentoliput Delhiin päin. Reissun kohtalo selviää tulevalla viikolla.

2006-09-30T23:20:00.000+05:30

Teretulemast kuntoilemise piiri! Pääsin tänään vihdoin käymään paikallisen lenkkiporukan mukana juoksukierroksella ja illanvietossa. Kyseessä on Capital Hash House Harriers -niminen kansainvälinen sakki. Itse järjestö toimii ympäri maailmaa, kooten yhteen kuntoaan kohottavia, kaljaankin meneviä eri ikäisiä ammattilaisia. "Alkoholistiryhmä, jolla on juoksuongelma", kuten netissä tarkoituksellisesti yliampuen jengi itseään kuvaa.

Hash-seurueella on omat riittinsä ensikertalaisille. Jos juoksukengät ovat liian fiinissä kunnossa, niistä saattaa joutua ryyppäämään keppanaa lenkin jälkeen. Minulla oli useampi viikko aikaa sivellä sontakerrosta Reebokeihini mutta jätin tämänkin askareen tietenkin viime tinkaan. Minuutteja ennen asunnolta lähtöä hankasin siis hätäpäissäni kuravelliä ja skeidaa lenkkikenkien pintaan.

Intialaisessa kulttuurissa kengät ovat ehdottomasti kaikkein saastaisin vaatekappale. Niitä jopa roikkuu joissain takseissa ja riksoissa karkottamassa löyhkällään pahoja henkiä kuskin niskasta. Vaikka yritin ryvettää lenkkareitani syrjässä, kaksi paikallista miestä tuijottivat tyrmistyneinä ulkomaalaista, joka tieten tahtoen teki valkoisen prameista tossuistaan paskanruskeita.

Illalla lenkkeilyn jälkeen kaadoimme porukalla muutamat kaljat. Kuskimme -Tikari nimeltään- myös, koska hänestä "tuntuisi muuten yksinäiseltä". Täällä on kerta kaikkiaan pakko hyväksyä satunnainen tissuttelu autoilijan osalta, koska muussa tapauksessa jää itse napottamaan ties minne yötä vasten. Paluumatkan aikana Tikari naukkaili aika ajoin olutta liikenteessä luovimisen ohella. Kerran hän pysähtyi ostamaan tupakkaa ja antoi kaljapullon minulle. "Voitko pidellä tätä? Mutta älä juo siitä."

Niin no enhän minä olisi voinut ottaa kun en edes ajanut!

2006-09-28T22:34:00.000+05:30

Mieleeni tuli yksi episodi Himalajan-reissulta. Olimme Manalin kaupungissa jo lähtökuopissa palaamaan takaisin Delhiin, kun päätin ostaa paikallisesta divarista vielä jotain luettavaa bussiin. Kävikin ilmi, että pölyisten romaanien kaupittelu oli liikkeen omistajalle ilmeisesti lähinnä kulissibisnes. Kun menin sisälle tiedustelemaan teoksista, mies kysyi minulta heti, kelpaisiko pienet poltettavat paukut. Oli kuulemma hyvää tavaraa takahuoneessa ja ukko pyyteli kovasti sitä silmäilemään. Sanoin, että jos nyt tällä kertaa keskitytään näihin kirjoihin. "Okei, okei. Mutta tule ihan vähäksi aikaa vaan...eikö?" Sain myyjän vastahakoisesti esittelemään kirjallista valikoimaansa. Silti hän pujahti näkyvistä hetkeksi ja esitteli takaisin tullessaan kämmenellään suuren sikarin kokoista hasispötköä, jonka katuarvo olisi Suomessa liikkunut varmastikin sadoissa euroissa. Siihen asti, kunnes astuin nuhjuinen dekkari kainalossa putiikista ulos, äijä tuputti innolla kannabistuotteita ja oopiumia. Ei ollut helppoa vaivaisen käytetyn kirjan hankkiminen. Itseäni mietitytti jälkeenpäin se, miksi mies alkoi heti päivään sanomisen jälkeen tarjota sauhuteltavaa. Intiassa oleskelu lienee tehnyt minustakin jollain tavalla hippimäisen.

2006-09-27T17:45:00.000+05:30

Yksi Himalajan-reissulta ottamistani valokuvista taistelee hyvästä sijoituksesta Aukea-nettigalleriassa (katso kuva ja kommentit). Otos on mustavalkoinen versio yhdestä kotisivualbumin kuvista.

2006-09-27T12:08:00.000+05:30

Nyt on tehty paras matka Intiassa oleskelun aikana (ks. kuvat ) Yli viikon kestänyt keikka oli fyysisesti vaativat mutta sitäkin antoisampi. Minä, Reima ja hänen tyttöystävänsä Niamh lähdimme liikkeelle viikko sitten sunnuntaina ja teimme reilun kahdentoista tunnin bussimatkan Manalin pikkukaupunkiin Intian Himalajan kupeessa. Luonto ja maisema erosivat huomattavasti siitä, mitä Delhissä on tarjolla. Pölyisen tasangon ja palmujen sijasta kaupunkia ympäröivät havupuut ja vaikuttavat jyrkänteet.

Matkasuunnitelma edellytti armotonta suunnistamista korkeuksia kohti, joten jatkoimme pian taivallusta siirtymällä vuoristokyliin. Bussitus Kazan pikkukaupunkiin lähelle Kiinan rajaa oli hermostuttavuudessaan vertaansa vailla. Vuoristotiet olivat kuoppaisia, kapeita ja osittain laksoon valuneita. Ikkunasta avautui näkymä syvään rotkoon, josta mikään menopeli ei selviäisi pois rusinaa kummempana. Matkan hankaluudesta kertoo se, että vain 180 kilometrin taivaltaminen vei yli kymmenen tuntia.

Olimme varanneet yli puoli viikkoa ns. akklimatisoitumiseen eli ohueen ilmaan totuttautumiseen. Kahden ja puolen kilometrin korkeudesta alkaen monilla saattaa näet esiintyä vuoristotaudin oireita alhaisen happipaineen takia. Matkalla Kazaan bussimme teki yhden pysähdyksen paikassa, jonka jälkeenpäin kuulin ollleen neljässä ja puolessa kilometrissä. Läksin ulos valokuvausekskursiolle ja korkeus teki heti nöyräksi. Pelkkä rauhallinen kävely sai minut armotta hengästymään ja kompuroinkin heti autoon takaisin rauhoittumaan.

Siirtyessämme viikon aikana aina ylemmäs majoittumaan, tarkkailimme toistemme fyysistä kuntoa herkeämättä. Joko satumaisen onnen tai hyvän, suunnitelmallisen totuttautumisen ansiosta vältyimme kaikki vuoristotaudin synkimmiltä puolilta, siis hengenahdistukselta ja hallusinaatioilta. Loppuviikosta majoituimmekin jo sujuvasti teltassa yli neljän ja puolen kilometrin korkeudessa. Lauantaina repäisimme ylös harjanteelle viiteen kilometriin. Allekirjoittaneella jalat olivat tosin siinä vaiheessa niin raskaat, että jäin pitämään paussia ja katsomaan kun Reima ja Niamh nousivat vielä 5120 metrin korkeuteen Changmadan-nimiselle huipulle. Näkymät kyseiseltä paikalta olisivat varmasti olleet kerrassaan upeat mutta olin jo omaan suoritukseeni enemmän kuin tyytyväinen. En olisi uskonut, että selviäisin kuitenkin Mont Blancia korkeammalle vaelluksemme aikana.

Tämä oli monilta osin aivan kuin matka eri maahan. Suurin osa kyläläisistä näytti tiibetiläisiltä ja he puhuivat aivan omaa kieltään. Vuoristossa pystyi kokemaan täydellisen rauhallisuuden ja vapauden kaikista kaupustelijoista ja huijareista. Luonto oli armottomuudessaan tyynen kaunis. Keskipäivän UV-säteitä pommittava aurinko väistyi joka yö pakkasen tieltä. Yksi ekskursiomme kohokohdista oli vierailu Ki Gompassa, luostarissa 4200 metrin korkeudessa. Yksi viininpunaiseen kaapuun sonnustautuneista kaljuista munkeista opasti meitä rukoushuoneisiin ja esitteli laitoksen korvaamattomia taideteoksia.

Matka takaisin Delhiin oli siinä mielessä erikoinen, että päätimme ostaa liput makuupaikoilla varustettuun bussiin. En ollut ikinä nähnyt vastaavaa viritystä Suomessa. Kokeilu jäi tosin omalta osaltani viimeiseksi. Kussakin kopperossa oli kaksi vajaa neljäkymmentä senttiä leveää petiä vierekkäin. Minä sain kunnian nukkua bussin takaosassa yhteensä kolmen eri ventovieraan nuoren miehen kanssa. He vaihtoivat jostain syystä nukkumisvuoroja keskenään, yhden ollessa vieressäni kerrallaan. Ensimmäinen jamppa poltti ikkunanraosta tupakkaa ja toinen oli ilmeisesti syönyt jotain erittäin kuitupitoista. Kuskilla oli intialaista bensaa suonissaan, joten matkapahoinvoinnista kärsivät yksilöt tuikkivat päitään ikkunoista pitkin yötä ja hylkäsivät lastejaan maantielle. Bussi sai vauhtiraidat kylkeensä.

Palatkaamme taas Delhin arkeen ja vapaaehtoistöihin. Takaisin tullessani sain onnekseni kuulla, että kämppäkavereillani ei ole ainakaan välittömiä suunnitelmia muuttaa minnekään.

2006-09-16T22:23:00.000+05:30

Lähden huomenna illalla pidemmäksi ajaksi matkalle. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, aikaa kulunee reilu viikko. En varmaankaan ole tavoitettavissa tänä aikana. Menen Reiman ja hänen irlantilaisen tyttöystävänsä kanssa katselemaan Intian Himalajaa.

Tänään satuin samaan paikkaan lounastamaan kämppisteni Tenzingin ja Phuntsokin kanssa. Pojat pyörittelivät paperilla joitain lukuja. En pikaruokaa syödessäni heti hoksannutkaan, että kyseessä olivat arviot asumiskustannuksista. "Tuure, mitä mieltä olisit muuttamisesta?". Valmistautumispyyntö kysymykseksi naamioituna.

Kolmannen kämppäkaverini Nyugenin isä, siis samalla Tenzingin setä, on viettänyt muutaman viime päivän kämpillämme ja tullut kuulemma siihen tulokseen, että asumme liian kaukana hänen poikansa koululta. Pappa kuulemma roudaa Nyugenin toiseen kämppään, mikä tarkoittaa meille muillekin aika todennäköistä siirtymistä samaiseen asuntoon. Huomenna aamulla olisi kai tarkoitus käväistä katsomassa "hienoa" lukaalia, jonka setä on meille ystävällisesti etukäteen etsinyt. Olohuone ja vain yksi makuuhuone. Minä saisin kuulemma oman huoneen, jolloin kolme jannua makaisi olohuoneessa joka yö. Älytöntä. En tosin enää uskalla kritisoida ääneen setämiehen edesottamuksia sen jälkeen kun Tenzing viime kerralla raivostui minulle siitä syystä.

Tämä Hauz Khas Village on yksi harvoista alueista, joihin olen todella tykästynyt Delhissä, enkä näe mitään positiivista muutossa. Tenzing sanoi, että uuden asunnon etu olisi se, että koko rakennus on täynnä tiibetiläisiä. Tähän asti ongelma on kuulemma ollut se, että olemme koko ajan intialaisten ympäröiminä. Siihen minun oli pakko vastata, että Intiassahan tässä sentään asutaan.

Keskiviikkona iltapäivällä kroppaan virisi merkillinen tunne, joka iltaan mennessä oli edistynyt jo ronskiksi oireiluksi. Vietin puolitoista päivää petin pohjalla, eikä minkäänlainen suhde ruokaan kiinnostanut. Nyt tilanne on jo miltei normalisoitunut. Päättelin itsekseni, että olin ehkä jonain tuntemattomana hetkenä ollut liian kokeilevalla tuulella ravinnon suhteen ja maksoin siitä hikisen hinnan.

2006-09-12T22:47:00.000+05:30

Varanasi. Hindujen pyhä kaupunki Ganges-joen varrella. Reilu miljoona asukasta. Olin siis 700 kilometrin päässä Delhistä kolmen kaverin kanssa; Reima, Iona Romaniasta ja vakiojenkki Tameka. Perille saavuimme perjantai-aamuna yöjunasta ulos mönkien. Kakkosluokassa reissaaminen on poskettoman halpaa mutta matkaa ei voi suositella mukavuudenhaluisille.

Varanasi on merkittävä paikka siinä mielessä, että hindujen uskomuksen mukaan siellä kuolleet ja krematoidut vapautuvat jälleensyntymisen syklistä. Toisaalta meidän poppoolla olikin jo loppuvaiheessa kaupungista sellainen mielikuva, että päivää pidempi oleskelu Varnasissa houkuttelee varmasti itse kutakin päättämään päivänsä hyvin äkkiä. Melkoinen peppureikä maan päällä. Delhissä on alueita, joissa länsimaalainen väijytetään ostamaan rihkamaa, yöpymään "hyvässä" hotellissa, nousemaan ylihinnoiteltuun taksiin jne. Sitä en tiennyt, että pääkaupungin pyöritys olikin vain kähisevää alkusoittoa Varanasia odotellessa. Hotellimme oli vanhan kaupungin keskellä joen varrella. Mikään kulkupeli ei saanut viedä meitä ovelle saakka, joten majapaikkaan paluu vaati joka kerta kapeiden ja täysin toisiaan muistuttavien kujien läpi puikkelehtimista samalla kun läjä kaupungin nuoria miehiä käveli kannoillamme, tuputtaen jatkuvasti milloin kaulakäätyä, milloin veneajelua tai jopa oopiumia. Kulkureiti olivat myös erityisen tiheässä orgaanisessa lehmäntuotteessa. Sontakikkareiden ja mätänevien elintarvikkeiden yhteishaju oli vuoroin pistävä, vuoroin pökerryttävä. Tiesin heti, että kauneuden löytäminen tällaisen kakkabakkanaalin keskeltä tulisi kirvoittamaan aimo hien suomalaiseen otsaan.

Hotellimme oli hintaansa nähden siisti mutta vaikutti pienen tarkastelun jälkeen erityisen vankilamaiselta. Kaikki rakennuksen ikkunat ja avoimet kohdat oli vuorattu teräsverkolla hillittömän apinoiden invaasion estämiseksi. Ravintolassa räjähtäneen näköinen, kalsareihin ja vaimonhakkaajapaitaan sonnustautunut sänkinen mies kantoi äkäisenä kahvia ja lettua pöytään.

Lauantaina viideltä aamulla läksimme jokiristeilylle, joka olikin reissumme paras anti. Teimme lyhyen kierroksen rivakasti virtaavassa Gangesissa, käyden jatkuvaa pällistelykilpailua paikallisten pulikoijien kanssa. Gangesin vesi on rapaisen ruskeaa ja viimeisen päälle saastunutta mutta suuret ukkoremmit kylpivät, rukoilivat ja pesivät vaatteitaan virrassa siitä huolimatta.

Illalla Varanasin pimeillä kujilla sompaillessamme takaa paineli hurjalla vauhdilla joukko metelöiviä miehiä, kantaen liinoihin käärittyä ruumista olallaan bambukepeillä. Poliisi huitoi meitä väistämään. Psykedeelinen kokemus.

Sunnuntaina minä ja Reima jäimme kaupunkiin kaksistaan ja halusimme käväistä vielä vilkaisemassa miten ruumis palaa. Löysimme pitkän pyörimisen jälkeen rannalta paikan, jossa on tulessa viisi-kuusi kuollutta kerrallaan. Polttotoimenpiteet ovat käynnissä 24 tuntia vuorokaudessa. Paikallinen mies vei meidät pienelle parvekkeelle, josta pystyimme seuraamaan toimitusta kunnioittavalta etäisyydeltä. Vainaja tuodaan poltettavaksi kahdenkymmenen tunnin sisällä kuolemasta. Kuolleen poika saa tehtäväkseen puhdistautua peseytymällä ja ajamalla partansa ja hiuksensa. Hän myös sytyttää puukasan palamaan. Tuhkat lasketaan Gangesiin. Ulkomaalaisia ja naisia ei päästetä rovion välittömään läheisyyteen. Naiset kuulemma häiritsevät itkullaan toimitusta ja menneinä aikoina jotkut heistä hyppäsivät liekkeihin miehensä perään. Tai heidät laitettiin hyppäämään. Mietiskelimme Reiman kanssa sitä, miksi monet länsimaiset haluavat nähdä ruumiinpolton, kun esimerkiksi Suomessa hautajaisiin kinuava turisti olisi melkoinen kummajainen.

Eräässä ravintolassa tapaamamme saksalaistyttö oli asunut Varanasissa yli puoli vuotta ja huomautti, että valtaosa paikallisesta väestöstä elää kuolemasta tavalla tai toisella. Polttopalvelun lisäksi tarvitaan majoitusta ja ruokaa, sekä kremaatio ja siihen liittyvä perinne houkuttelevat paljon matkailijoita.

Varanasi oli sen verran epämukava matkakohde, että tästä eteenpäin taidan suunnata mielenkiintoni pieniin paikkakuntiin. Suurimmissa ja tunnetuimmissa kohteissa liiallinen turismi ja siitä irtoava raha tekevät äkkiä selvää paikallisen väestön rehellisyydestä ja kohteliaisuudesta.

2006-09-07T18:40:00.000+05:30

Pikku tarina tähän väliin. Tässä eräänä iltana kämppäkaveri Phuntsok ja hänen serkkunsa Ola toivat asuntoomme kaksi kappaletta tyttöjä iltaa istumaan. Pojat selostivat jälkeenpäin, miten he tapasivat sinä iltana baarissa. Mimmit olivat istuneet viereisessä pöydässä. Phuntsok ja Ola pitivät heitä kiinnostavan näköisinä mutta eivät kehdanneet suoraan jutella näille nuorille naisille. Kun tytöt siirtyivät ennen pitkää baarin alakertaan, jätkät kirjoittivat heille lapun, jossa he selittivät, että he mielellään keskustelisivat tyttöjen kanssa ja pyysivät heitä tulemaan takaisin yläkertaan. Pojat ojensivat tarjoilijalle lapun sekä kymmenen rupian setelin (alle 20 senttiä) vaivanpalkaksi.

Pienen odottelun jälkeen mimmit tulivat takaisin ylös mutta he olivatkin raivoissaan. Joko arvaatte, mitä tapahtui? Tarjoilija oli antanut heille viestin ja setelin. "Miksi te oikein meitä luulette?". Selittelyn paikka. Voi olla, että joku ei saanut sinä iltana kovinkaan suurta tippiä.

2006-09-04T01:28:00.000+05:30

Kovaa peliä Delhissä. Tänään meidän, eli minun, kahden kämppäkaverini ja toisen kämppiksen serkun, oli tarkoitus mennä kaupungin pohjoispuolelle pelaamaan tietokonepelejä keskenämme verkossa. Jälleen kerran oli otettava kyyti kolmipyöräisellä mopotaksilla. Sellaisella kulkeminen edellyttää aina hintaneuvotteluja, koska kuskit ovat poikkeuksetta todella ahneita. Kämppikseni Tenzing kysyi ensimmäiseltä näkemältämme suharilta, paljollako reissu irtoaisi. Äijä pyysi pokkana yli kolminkertaista hintaa. Tenzing otti puhelimen käteen ja sanoi ilmoittavansa kiskurin poliisille. Tenzingin luetellessa rekisterinumeroa autokuski mutisi hindiksi jotain, jonka jälkeenpäin kuulin olleen uhkaus siitä, että hänelle ja tuttavapiirille ei kannata ryttyillä.

Silloin Tenzingillä kärähtivät käämit. Hän kumartui taksin viereen ja vippasi kuskia tyhjällä vesipullolla otsaan. Automies tulistui ja kömpi kulkupelistään ulos. Nyrkit alkoivat heilumaan saman tien. Kahakkaan liittyi ympäröivää porukkaa, josta osa yritti pidellä Tenzingiä aisoissa ja loput kuskia. Autojamppa nappasi jo välillä kadulta ison kivenmurikan käteensä, joka kuitenkin kammettiin häneltä pois. Kuski oli sellainen lilliputti, että hän ei olisi varmasti pärjännyt Tenzingille kahdenvälisessä nujakassa. Minä yritin alinomaan kysellä, mitä helvettiä silmieni edessä tapahtui, koska en ymmärtänyt molemminpuolisesta huutamisesta ja rähinästä kerrassaan mitään.

Tenzingin paikalle soittamat poliisit ajoivat paikalle pillit ulvoen ja pysähtyivät väkijoukon viereen. Kuski, Tenzing ja kämppikseni Phuntsok nousivat maijaan. Minä läksin Phuntsokin serkun kanssa odottamaan jamppoja poliisiaseman eteen. Sisälle en kuitenkaan halunnut ulkomaalaisena mennä, koska minulle on moneen kertaan tähdennetty, että viranomaiset eivät kohtele meitä länkkäreitä mitenkään erityisen loogisella tavalla.

Parin tunnin kuluttua pojat pääsivät vihdoin kamarilta pois. Oli käynyt ilmi, että kuskilta puuttui tyystin taksilupa. Hänelle langetettiin sakkorangaistus ja vaatimus ilmestyä oikeuden eteen. Poliisit olivat kuulemma aluksi kohdelleet Tenzingiä ja Phuntsokia töykeästi ja maalailleet heistä pääpahantekijöitä. Kuitenkin näilläkin paikallisilla tuttavillani on sen verran hyvät suhteet ylöspäin, että parin puhelun jälkeen kytät olivat tiedustelleet, kelpaisiko herroille kenties kupillinen teetä.

Senkin jälkeen, kun minulle oltiin selostettu koko tapahtumaketju, en täysin ymmärtänyt nujakkaan johtaneita syitä. Totta kai itseänikin ärsyttävät taksikuskien alinomainen valehtelu ja huijauskikat mutta minulle ei tulisi heti mieleen ilmoittaa jotakuta siitä hyvästä poliisille, saati sitten ryhtyä käsikärhämään kadulla kenenkään kanssa. Tämän tappelun puhkeamiseen vaikutti varmasti taustalla se tosiasia, että kämppäkaverini, kuten monet muut täällä asuvat tiibetiläiset, eivät todellakaan pidä intialaisista, etenkään työväenluokan väestä. Keskivertointialainen on kuulemma todella rasistinen. Kämppikseni näyttävät enemmän kiinalaisilta kuin intialaisilta ja heitä syrjitään yhtenään. Tenzingillä taisi vain keittää yli.

2006-09-02T00:26:00.000+05:30

Tällä viikolla minulle alkoi tippumaan postilaatikosta the Economist- lehti, jonka tilauksen olin kääntänyt tänne Delhiin. Luin tänään lehteä lounastauolla ja käänsin katseeni artikkeliin Intian maoistikapinallisista, jotka riehuvat maan itäosien viidakoissa. Jutun kyljessä oli selvennyksen vuoksi Intian ja lähialueiden kartta. Huomasin kuitenkin, että jotain oli mäiskäisty kartan päälle. Se oli leima, jossa huomautettiin, että "Esitetyt Intian ulkoiset rajat eivät ole oikeita eivätkä autenttisia". Leima ei siis kuulunut lehden kaavioon. Viereisellä sivulla lojui sen jättämiä mustetahroja. Näytin kummastusta illalla kämppäkaverille ja hänkin oli yllättynyt. Selityksenä lienee se, että Intia kiistelee Jammu & Kashmirin alueesta Pakistanin kanssa ja rajasotkuja Kiinankin suuntaan on edelleen. Istuuko siis jossain pimeässä virastossa piskuinen intialaismies, joka plärää tärkeimpiä kansainvälisiä lehtiä ja siunaa kaikki näkemänsä kotimaan kartat leimallansa? Isoveli valvoo, kaikuu kulunut sananparsi.

Tänään tein selvitystyötä vapaaehtoisprojektini suhteen. Tarkoituksena on siis tehdä eräälle Deepalaya -järjestön koululle suuri tietokanta sekä ohjelmisto sen käsittelemiseksi. Tiedossa on varmastikin pitkiä itseopiskelusessioita, koska en ole tietokantojen parissa ennen puuhastellut. Jos saan projektin kunnialla hoidettua, koulu todellakin hyötyy panoksestani, koska tällä hetkellä heillä on kaikki tiedot oppilaista, opettajista, kursseista ym. vaatimattomissa vihkosissa.

Jo varhaisessa vaiheessa Intiaan tultuani huomasin, että maan tapoihin kuuluu asioiden hoitaminen useampien ihmisten kanssa samalla kertaa sikin sokin, sekä muiden odotuttaminen. Koululla vieraillessani mielikuva ei ole muuttunut miksikään. Minun oli tänään määrä tavata atk-opettaja, jotta olisimme voineet keskustella tietokannan rakenteesta tarkemmin. Miehellä oli kuitenkin tunti menossa, mikä ei ollutkaan mikään este. Hän pyysi minua istuutumaan viereensä koko luokan eteen. Jutustelimme pitkät tovit omiamme samalla kun kaikki oppilaat haukottelivat tuoleillansa. Kyllä taas nolotti.

2006-08-30T23:44:00.000+05:30

Retki Amritsariin, 30 kilometrin päähän Pakistanin rajasta. Läksimme sunnuntaiaamuna juna-asemalta. Lippujen ostaminen oli tietenkin huomattavasti työläämpää kuin Suomessa. Pilettejä piti hankkia kaksi kahdelta eri myyjältä. New Delhin asema on suuri rakennus, jonka ihmisvilinään sekoaa helposti.

Nousimme viimein junaan, siis minä, Reima Helsingistä ja Ioanna Romaniasta. Kirjoitan varmaankin tytön nimen väärin mutta kelvannee tässä yhteydessä. Seitsemän tunnin reissu toisen luokan intialaisessa junavaunussa olikin mukavampaa, mitä etukäteen kuvittelin. Edullisempaa myös. Menolipun hinnaksi jäi noin kaksi ja puoli euroa. Matkaa on kuitenkin yli neljäsataa kilometriä. Kauppiaat ja kerjäläiset vierailivat tietenkin vaunuissa tasaiseen tahtiin.

Pääasiallisena matkakohteena oli Amritsarin kultainen temppeli. Se on sikhien pyhä paikka. Sikhit tunnistaa siis turbaaneista ja vapaasti kasvavasta parrasta. Uskonto kieltää kaikenlaisen letin tai parran trimmauksen. Temppelialueelle meno oli täysin ilmaista. Ainoina vaatimuksina oli pään peittäminen, kenkien riisuminen ja jalkojen peseminen. Tupakkaa tai alkoholia ei myöskään saa tiloihin viedä. Ensimmäisenä pyörähdimme samassa rakennuksessa sijaitsevassa sikhien museossa. Aiheena oli pääsääntöisesti Intian muinaisten moguli- eli muslimihallitsijoiden sikhejä kohtaan harjoittama vaino. Museon seinät olivat pullollaan melko tuoreita klassiseen tyyliin tehtyjä eksplisiittisiä maalauksia sihkien marttyyrikuolemista, joukkomurhista tai muuten vain teloituksista. Esillä olivat myös valokuvat kahdestatoista sikhistä, jotka kuolivat vuonna 1978 uskonsa puolesta tapauksessa, joka jäi minulle epäselväksi. Valokuvat olivat siis miehistä post mortem. Minun mielestä on aika arvelluttavaa näyttää suuria lähikuvia hengiltä hakatuista ukoista museossa, jonne myös monia lapsia tuotiin. Liekö sikheillä sitten hieman meitä hyväksyvämpi suhde kuolemaan.

Museon jälkeen siirryimme tarkastelemaan itse kultaista temppeliä, joka napottaa rakennuskompleksin keskellä suuren vesialtaan ympäröimänä. Temppeli on tiettävästi aidolla kullalla päällystetty ja onkin aivan mieletön näky (ks. kuvat). Ympäröivän veden raikas tuoksu täydenti sereeniä tunnelmaa rauhoittavan musiikin soljuessa temppelin ämyreistä. Istuimme pitkät tovit vain temppeliä kuikuillen ja rentoutuen. Alueella ambienssi oli kiireetön, eikä kukaan härnännyt ulkomaalaista kaupanteolla tai kerjäämisellä. Itse asiassa monet paikalliset lapset tulivat innokkaasti kättelemään minua ja esittelemään itsensä. Illan hämärtyessä temppeliä ympäröivät spottivalot sytytettiin ja kullan hohde kävi todella intensiiviseksi. Ensimmäistä kertaa sitten Intiaan tulon ymmärsin, miksi jotkut kaltaisistamme länsimaalaisista jämähtävät tähän maahan pitkäksi aikaa. Tuskin allekirjoittanut kuitenkaan. Kultainen temppeli oli ehdottomasti käymisen arvoinen, vaikka se ei ole läheskään yhtä tunnettu kuin Taj Mahal. Tuossa vakiokohteessa pelkkä sisälle astuminen tekee aimon loven lompakkoon ja monumentin ympärille pörisee jatkuva turistien virta.

Palasimme yöjunalla, joka oli vain marginaalisesti kalliimpi menomatkaan verrattuna. Alle kymmenen euron budjetilla saimme aikaiseksi tämän loistavan ekskursion.

Eräässä heinäkuun blogijutussani kerroin siitä, miten kämppäkaverini Phuntsokin minulle tekemä pila johti siihen, että suutuin hänelle melkoisesti. Tällä kertaa minä onnistuin vihastuttamaan toisen kämppiksen, Tenzingin. Hän soitti minulle tänään ja kertoi, että hänen serkkunsa isä tulee huomenna aamulla katsomaan asuntoa, koska hänen poikansa asuu meidän kanssa, vaikka onkin ollut pitkään Delhistä poissa viime aikoina. Tenzing sanoi, että hänen perheensä ja sukunsa on siinä uskossa, että asuntomme on siisti ja elämme muutenkin nätisti. Hän ei halua tätä mielikuvaa muuttaa. Minun pitäisi siis siivota hieman huonettani, ennen kuin serkun isä tulee visiitille. Sanoin, että kyllä huoneen järjestely onnistuu mutta ihmettelin sitä, miksi mies haluaa ylipäänsä nähdä sen. Kyseessä on kuitenkin meikäläisen koppi.

Kun sitten tapasin Tenzingin myöhemmin illalla, hän sanoi minulle, että puhuin puhelimessa siihen sävyyn, kuin hänen serkkunsa isä, eli hänen oma setä, olisi jokin pummi kadulta tulossa kämppää vilkuilemaan. Totta kai hänen setänsä saa katsoa, että millaisessa lukaalissa hänen poikansa ja veljenpoikansa majoittuvat. Tenzing huomautti, että meidän kaikkien pitää elää täällä samassa asunnossa perheen lailla, eikä eristäytyneinä omissa kammareissamme.

Olin luullut, että minä olen sentään hieman sosiaalisempi ja avoimempi kämppäkaveri kuin esimerkiksi useimmat suomalaiset. Vaikka annan kämppisteni käyttää tietokonettani poissaollessani sun muuta, olen kai edelleen liian huolissani omasta henkilökohtaisesta tilasta, ainakin paikallisiin olosuhteisiin nähden. Näköjään en ole myöskään hoksannut sitä, missä arvossa täällä sukulaisia pidetään. Nämä kommellukset ovat tietenkin väistämättömiä mutta minun pitää todella olla tarkkaavaisempi tulevien ikävien tilanteiden välttämiseksi.

2006-08-25T20:02:00.000+05:30

Takana on kaksi tähän mennessä kaksi antoisinta päivää tämän keikan ajalta. Kaikki alkoi siitä, kun läksin kaupungille etsimään itselleni tekemistä. En ole varmaankaan vielä blogissa tuonut esille sitä tosiasiaa, että en ole tehnyt Delhissä vielä päivääkään rehellistä työtä. Jamia Millia -yliopisto on ilmeisesti vieläkin lomalla, joten työharjoittelukuviot ovat olleet pienimuotoisia.

Menin Deepalaya-nimisen järjestön toimistolle käymään eilen aamulla. Deepalaya pyörittä lahjoitusvaroin köyhien lasten ja nuorten kouluja Delhissä ja ympäröivällä maaseudulla. Olin sopinut tapaamisen etukäteen mutta olin melko epävarma tulevasta vastaanotosta, koska minulla ei ole sektorilta kokemusta. Kuitenkin perille saapuessani minut toivotettiin heti tervetulleeksi ja esiteltiin koko toimiston poppoolle järjestön johtajaa myöten. Vapaaehtoistyömahdollisuuksia on kuulemma lukuisia aina varojenkeruusta lasten opettamiseen.

Samana iltapäivänä minut kiidätettiin tutustumiskierrokselle kahden järjestön kouluun. Molemmat rakennukset ovat suhteellisen siistejä ja paikalliset olot huomioon ottaen hyvin varusteltuja. Koulut on rakennettu slummien välittömään läheisyyteen, jotta lapset pääsevät tunneille vaivatta ja alueen asukkaat pystyvät tarvittaessa käyttämään tiloista löytyvää ilmaista lääkäripalvelua. Peruskouluopetus ei ole Intiassa ilmaista. Toisen koulun johtaja kertoi minulle, että yleensä perhe joutuu maksamaan siitä 3000 rupiaa eli noin viisikymmentä euroa kuussa. Köyhä perhe saattaa raapia kasaan 6000 rupiaa per kuukausi, joten lasten kouluttaminen jää äkkiä hoitamatta. Deepalayan koulut tarjoavat opetuksen 50 rupialla eli vajaalla eurolla kuussa. Maksusta voi neuvotella, koska usein käy niin, että perheellä ei ole edes tuollaista summaa koulutukseen sijoitettavaksi.

Vaikka kiertokäynnit kouluissa olivat todella kiinnostavia, minulle tuli välillä vaivautunut olo näin pelkkänä ulkomaisena opiskelijapummina. Mennessämme sisään teknisen työn luokan askareita seuraamaan, kaikki opiskelijat ampaisivat seisomaan. Herrajestas. Ylipäänsä minusta oli ihmeellistä, että koulujen johtajat näyttelivät minulle tiloja henkilökohtaisesti.

Minut oli myös kutsuttu seuraavaksi päiväksi Deepalayan porukan mukaan katsastamaan maaseudulla 60 kilometrin päässä Delhistä toimivia järjestön kouluja. Hoksasin heti, että mahdollisuus on tietenkin käytettävä hyväksi. Tänä aamuna ponkaisin sängystä ylös ja palasin järjestön toimistolle. Seitsemän hengen ryhmämme lähti jeepillä liikenteeseen yhdeksältä. Olin joukon ainoa ulkomaalainen. Lähes koko sakki oli menossa maaseutukylän kouluja katsastamaan ensimmäistä kertaa. Oppaanamme oli nuori nainen nimeltä Poonam, joka on työskennellyt paljon ko. projektissa.

Ensimmäisen kylän koulu oli ammattiopisto, jossa nuorille neuvotaan elektroniikka-asennusta sekä annetaan perusvalmiuksia atk-puolella. Yhdessä luokassa istui riveittäin paikallisia kirkkaisiin väreihin pukeutuneita tyttöjä hurisevien ompelukoneiden äärellä tekemässä perinteisiä vaatteita vientiin.

Toiselle koululle vievä tie oli monttuinen ja mutainen ja kuski joutui ajamaan perille varovaisin ottein. Käytännössä keskellä peltoja sijaitseva koulu on iso kompleksi, jaettuna eri rakennuksiin, joissa pienet lapset sekä oppivat että majoittuvat. Koulun johtaja on tomera täti, joka kertoi innokkaasti koulun toiminnasta sekä sen kohtaamista ongelmista yhteisössä. Puhe oli enimmäkseen englantia mutta rouva heitti sekaan hindiä niin liberaalisti, että lopputulos kuulosti minusta oudon viihdyttävältä. Meille kerrottiin, että etenkin paikallisissa muslimiperheissä köyhyys juontaa joskus juurensa jo perheen paisumiseen. Lapsia on usein kymmenkunta mutta rouva tiesi joitain tapauksia, joissa mies ja vaimo (tai vaimot) ovat pyöräyttäneet maailmaan kahdeksantoista omaa kersaa. Jopa Deepalayan työntekijät olivat pöyristyneitä tästä kuullessaan ja ihmettelivät, miten jotkut eivät osaa lopettaa touhujaan ajoissa. Kierroksella mukana ollut Delhin koulun johtaja reagoi tässä vaiheessa hieman arvelluttavalla kommentilla:

"Tämä ongelma meillä Intiassa on. Kolmenkymmenen vuoden päästä muslimeja on niin paljon, että he kaappaavat kaiken vallan!"

Lounastimme koulun ruokalassa. Ennen syömään ryhtymistä kaikki lapset nousivat äkkiseltään seisomaan, sulkivat silmänsä ja kämmenet vastakkain asetettuna lausuivat yhteen ääneen hindurukouksen, joka kaikui iloisesti seinissä. Siinä vaiheessa minulle tuli mieleen, että jokainen meistä ei pääse tällaista tapahtumaa todistamaan.

Vierailimme lasten majoitustiloissa ja etenkin pojista moni katseli minua jatkuva hymy päällä. He tulivat kättelemään ja tervehtivät sillä vaatimattomalla englannilla, mitä olivat oppineet. Koulun oppilaista osa on vain köyhistä perheistä mutta jotkin heistä ovat karanneet kotoaan esimerkiksi pahoinpitelevien vanhempien kourista.

Eilen Deepalayan toimistolla käydessäni järjestön johtaja sanoi, että voisin halutessani tehdä vapaaehtoistyötä kyseisessä maaseutukoulussa ja asua siellä. Tämä vaihtoehto on kuitenkin käytännössä lähinnä mahdottomuus. Poonam kertoikin, että maaseutukoulun yksi suurimmista haasteista on pätevien opettajien löytäminen. Etenkin nuorten -edes paikallisten- kantti ei kestä maaseutuelämää kuukausikaupalla. Omalta osaltani vierailujen tarkoitus oli lähinnä järjestön toimintaan tutustuminen. Olen tullut siihen tulokseen, että Deepalayan työ on sen verran arvokasta, että palaan ensi viikolla asiaan ja kysyn, josko voisin antaa heille oman panokseni toimistotyön merkeissä.

Näin muuten tämän ekskursion aikana ensimmäistä kertaa paikallisia matkustamassa bussien päällä. Tavan yleisyydestä kielii se, että Delhin uuden metron käytävillä on kylttejä, joissa pyydetään ihmisiä välttämään metron katolla istumista matkan aikana.

2006-08-23T15:01:00.000+05:30

Nyt alkoi virallinen Hindin opiskelu. Kävin eilen yksityisopettajan luona ja pääsimme hyvän starttiin. Hindi on Suomeen tai muihin länsimaisiin kieliin verrattuna täysin eri puusta veistetty. Se perustuu sanskriittiin, jonka jotkut sanovat olevan maailman täydellisin kieli siksi, että se sisältää niin kattavan joukon eri äänteitä.

Opettaja oli äimän käkenä, kun hän havaitsi, että olin opetellut kirjaimiston (ks. esimerkki kuvassa) itsekseni kotona ennen Intiaan tuloa. Tiesin myös jo etukäteen kielen perusteet. Kuulemma melkein kaikki muut hänen ulkomaalaiset oppilaansa aloittavat aivan tyhjästä ja joillain kestää jopa seitsemän tai kahdeksan kuukautta opetella lukemaan Hindiä. Minun mielestäni se ei ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa. Joka tapauksessa opettaja oli erittäin tyytyväinen lähtötilanteeseen ja hän ennusti, että vuoden loppupuolella meikäläinen lukee jo sanomalehtiä paikallisella kielellä. Toivotaan niin!

Miksi ylipäänsä haluan opetella Hindiä? Delhi on niin suuri ja kansainvälinen kaupunki, että täällä tietenkin pärjää englannilla, tai sillä voi ainakin taistella tiensä arjen läpi. Englantia ei kuitenkaan puhuta edes niinkään laajalti mitä Suomessa. Esimerkiksi useissa kaupoissa kielitaitoa löytyy vain juuri sen verran, että tuotteen myynnin saa hoidettua. Tunnen siis itseni monissa tilanteissa länsimaiseksi idiootiksi, joka olettaa, että englantia kyllä ymmärretään jos sitä kailottaa tarpeeksi kovaa ja hitaalla tahdilla.

Olen tässä kaupungissa asuessani tutustunut yhteen aitoon perheeseen. Vuokraisäntämme asuu nimittäin vaimoineen ja lapsineen samassa rakennuksessa. Kävimme toissailtana hoitamassa heidän luonaan paperiasioita ja jäimmekin kämppäkaverin kanssa jutustelemaan niitä näitä pitkäksi toviksi. Päivällistäkin haluttiin meille tarjota. Mieleeni palautui se tosiasia, että olen tavannut esimerkiksi tamperelaisen vuokranantajani lyhyesti vain kerran yli vuoden aikana.

Vuokraisäntä tietenkin kyseli minulta Suomesta ja kertoi omista näkemyksistään eurooppalaisen ja intialaisen elämäntyylin eroista. Itse asiassa mies haukkui kotimaansa ja kansansa aika surutta. Hän valitteli sitä, miten Intiassa on suunnattomasti köyhyyttä, rikollisuutta ja korruptiota. Pohjois-Euroopassa kun kaikki ovat niin rehellisiä ja tunnollisia. Olin hieman hämilläni ja mumisin, että eikö sentään korruptio juonna juurensa brittihallintoon. Mies latasi heti takaisin, että kolonialismin aikana Intiassa oli turvallista, virkamiehiä ei voinut lahjoa ja oikeusjärjestelmä oli rivakka, toisin kuin nykyään.

"Vertaile vaikka brittiläisten ja intialaisten rakentamaa infrastruktuuria keskenään. Brittiläisten aikana tehtyjä teitä on vieläkin käytössä, kun intialaisten urakoima väylä on pilalla jo muutamassa vuodessa."

Vuokraisännän yhteenveto oli siis se, että intialainen luonne ei kerta kaikkiaan sovellu järjestäytyneen yhteiskunnan perustamiseen ja ylläpitämiseen. Itse en pitäisi asiaa niin yksinkertaisena ja etenkin brittihallinnon hyvien puolten yksipuolinen korostaminen tuntui oudolta.

2006-08-22T02:08:00.000+05:30

Viikonloppuna kävin illanistujaisissa kämpällä, jossa asuu useampi ulkomainen harjoittelija. Paikalla oli ainakin seitsemän suomalaista kansainvälisessä porukassa. Edustuksemme oli todennäköisesti kattavampi kuin millään muulla valtiolla. Ennen Delhiin tuloa odotin tapaavani täällä ehkä pari kotimaista kollegaa. Jenkkiläinen Tameka katseli ryhmäämme ja päivitteli sitä, että eihän teitä perhana erota toisistaan kun olette kaikki samanlaisia valkonaamoja. Suurkaupungissa kasvaneelle amerikkalaisille meidän suomalaisten sanoisinko sisäsiittoisuus on varmastikin melkoinen äimistelyn aihe.

Keskustelin sinä iltana erään intialaisen miespuoleisen tuttavani IP:n kanssa ihmissuhteista ja avioliitosta. Tuotteliaan uran valinnut IP sanoi, että hänelle on tullut jo useampia tarjouksia mahdollisesta kumppanista, vanhempien kautta tietenkin. Järjestetty avioliitto karahtaa suomalaiseen korvaan nihkeällä tavalla mutta asiaa lähemmin pohtiessa perinteen ymmärtäminen käy helpommaksi, vaikka menetelmää ei omalle kohdalle soisikaan sovellettavaksi. Intialaisessa avioliitossa ei ole kysymys niinkään kahden henkilön yhteen tulemisesta kuin kahden kokonaisen suvun suhteesta toisiinsa. IP kertoi, että hänen vanhempansa tietävät aina tyttöjen taustan yksityiskohtaisesti ja ovat täten varmoja siitä, että hän on ensinnäkin sopiva puolisoksi ja että suhde tuleviin appivanhempiin ei tule olemaan mutkikas.

Suomessa kukin voi vapaasti valita siippansa ja liitoista puolet menevät pystymetsään. Kysymys lienee molemminpuolisista odotuksista ja siitä, että vapaus tuo mukanaan väistämättömän tietoisuuden omasta henkilökohtaisesta vastuusta valinnassa ja sen mukanaan tuomista seurauksista. Kaksi rakkaudesta naimisiin menevää yksilöä kehittävät suuria romanttisia toiveita tulevalle yhteiselolleen. Kun arki osoittautuu tarua tylymmäksi, suhde julistetaan kuolleeksi ja kipinää lähdetään hakemaan jonkun toisen tykö. Järjestetyssä avioliitossa taas painotetaan sitä, että kysymys on sopimuksesta miehen ja naisen välillä ja kompromissit ovat välttämättömiä. Kun suhde alkaa ulkopuolisten organisoimana liittona tunnekuohun sijasta, parille ei muodostu vastaavia illuusioita ikuisesta onnesta. Viime kädessä kankeassa järjestetyssä avioliitossa voi vedota siihen, että en sentään itse tuota urpoa pyydystänyt. Kommentoikaa, arvon lukijat, mikäli olen mielestänne asiassa aivan hakoteillä.

Itse asiassa eräs toinen intialainen tuttu kertoi siitä, että hänen vanhempansa esittelevät hänelle aika ajoin tyttökandidaatin, jonka kanssa voi seurustella noin kuukauden, jonka jälkeen sekä tyttö että poika päättävät, tuleeko kauppoja vai ei. Tosin tämä järjestely lienee harvinaisempaa lajia. Sanoisin tällaista vaihtoehtoa laiskan poikamiehen unelmaksi.

Olen unohtanut mainita blogissa taannoin nuorimman kämppäkaverini kanssa käymäni keskustelun. Nyugen on kotoisin eristyneestä Bhutanin pikkuvaltiosta Intian vieressä ja hän tuli äskettäin Delhiin opiskelemaan. Hän kyseli minulta siitä, onko lännessä todellakin helppo päästä harrastamaan seksiä naisten kanssa. Myönsin, että ehkä meidän laajemmassa kulttuuripiirissä vallitsevat liberaalimmat asenteet kuin Aasian eteläosissa. Nyugen ei kuitenkaan tarkoittanut tavanomaista kanssakäymistä naisten ja miesten välillä:

"Minun kaverit menivät Eurooppaan käymään ja ne sanoivat, että siellä annat naiselle vain rahaa ja lapun, jossa lukee, että sinulla ei ole tauteja. Sitten saat harrastaa seksiä. Mahtavaa."

Lienee enää turha pohdiskella sitä, miksi jotkut paikalliset miehet suhtautuvat vaaleisiin naisiin hieman epämääräisellä tavalla.

2006-08-17T21:39:00.000+05:30

Käsittämättömän kuuma päivä eilen. Lämpötila oli "vain" 35 astetta mutta kaupungilla kävellessä keskipäivällä olin suurimman osan ajasta tunkkaisessa deliriumissa lipittäen vettä tauotta.

Täytyy tässä mainita tällä viikolla pidetyt illanistujaiset, jotka eräs intialainen tuttava järjesti amerikkalaiselle kaverilleni hyvityksenä rattijuopottelusekoilusta (ks. 10.8.). Viimeisen päälle sisustettuun kämppään saapui taas muutamia ulkomaisia harjoittelijoita. Illan aikana yksi paikallisista nuorista miehistä tarjoutui avustamaan minua tiukan paikan tullen: "Jos ikinä joudut poliisin kanssa vaikeuksiin, soita mulle niin minä tulen hakemaan pois. Mulla on tuttuja sen verran korkealla, että selvitän minkän sotkun tahansa."

Loppuillasta minä ja Tameka menimme intialaisen tuttavamme Nickin kyydissä kotiin. Intiassa vietettiin äskettäin itsenäisyyspäivää, jonka vuoksi turvallisuusjärjestelyt oli kiristetty huippuunsa. Poliisit pysäyttivät automme kahteen kertaan ja Nickillä oli jäänyt rekisteriote kotiin. Sinivuokot (tai paremminkin khakin väriset) pidättelivät meitä paikalla, kunnes Nick antoi poliisille jonkun kortin, jonka jälkeen pääsimmekin muitta mutkitta lähtemään. "Heitin niille sedän käyntikortin. Se on hallinnossa niin iso kiho, että nämä tyypit ei ala meikäläiselle ryttyilemään. Kun olette minun kanssa liikkeellä, kaikki on ok." Tässä maassa suhteilla saa enemmän aikaan kuin Suomessa.

Sisäkköme aloittaa hommat pian. Pakettiin kuuluu siivous, pyykipesu ja ruoanlaitto. Kustannukseksi tulee meille viisi euroa per henkilö joka kuukausi. Jotkut tutut Suomen puolella ovat hieman kritisoineet sitä, miten maksamme palvelusta niin pientä palkkaa. Ensinnäkin sisäkkö ei työskentele ainoastaan meidän asunnossamme, vaan hänellä on myös muita työntantajia. Toiseksi, suomalaisuudestani huolimatta minulla on erittäin rajalliset rahavarannot, joten minun pitää elää suurilta osin melko intialaisittain. Kämppäkaverini eivät myöskään takuuvarmasti suostuisi palkankorotukseen periaatteellisista syistä. Että näin.

Eilen kävin ukrainalaisen Katen kanssa kaupungilla nähtävyyskierroksella. Ravintolassa ollessamme intialaisen kulttuurin miesvaltaisuus paistoi taas. Kate pyysi saada voileivän, jolloin tarjoilija kääntyi minun puoleeni ja sanoi, että Sir, leipä on valitettavasti loppu. Turhaan sinä sitä minulle kerrot, hyvä mies.

Kävimme myöhemmin Nehru Planetariumissa. Olin käynyt viimeksi planetaariossa kersana mutta päättelin, että paikallisen nähtävyyden varustelutaso ei ratsastanut ihan viimeisimmän teknologian aallonharjalla. Aulassa oli yksinkertaisia puusta ja metallista askarreltuja vekottimia havainnollistamassa planeettojen kiertoratoja. Yritin pyöräyttää kammesta Veenusta liikkeelle mutta eihän se hievahtanutkaan. Kate sanoi, että mieleen tulee neuvostoliittolainen museo. Tosin tyttö on sen ikäinen, että hänellä ei taida olla kovin tarkkoja muistoja niiltä ajoilta kotimaassaan.

Luin eilen lehdestä Delhin hallinnon suunnitelmista selvittää kaupunkia piinaavat liikenneruuhkat. Tänne rakennetaan lähivuosina jättimäinen valtatieverkosto, joka kiertelee rakennusten yläpuolella. Tällaiseen vihertävään henkilökohtaiseen ajatusmaailmaan sovitettuna tuollainen projekti ei kuulosta miltään todelliselta ratkaisulta. Delhi on jo tukehtumassa moottoriajoneuvoihin ja uusien leveiden teiden rakentaminen vain kannustaa asukkaita investoimaan uusiin autoihin ja mopoihin samalla kun julkisen liikenteen vaihtoehdoista vain metro on nautittava käyttää. Bussit on päästetty armotta rapistumaan.

Olen ollut yllättynyt kuvistani tulleesta palautteesta. Ilmeisesti joku pitää niitä jollain tavalla esteettisesti nautinnollisina. Kun lähden kuvailemaan, saatan ottaa satakin räpsyä, joista ehkä kymmenesosa on sen verran hyviä, että ne kehtaa laittaa maailman tutkailtaviksi. Kaipaan siis vielä harjoitusta. Niille, joita kiinnostaa laitepuoli, voin mainita, että käyttämäni väline on Nikon D70-digijärjestelmäkamera. Minulla on siihen neljä erilaista linssiä, joista kaikkein eniten käytän telezoomia (55-200 mm, f/4-5,6) sekä kiinteää objektiivia hämäräkuvaukseen (50 mm, f/1,8).

2006-08-15T13:35:00.000+05:30

Kävin taas reissaamassa viikonloppuna. Kohteena oli tällä kertaa pieni kaupunki nimeltä Rishikesh. Se sijaitsee kuuden tunnin ajomatkan päässä Delhistä pohjoiseen melko vuoristoisella alueella. Olin jälleen kerran ainut miespuolinen matkaaja porukassamme. Itse en ollut suunnitellut keikkaa millään tavalla, sillä tytöillä oli jo alustavia ideoita siitä, mitä paikan päällä kannattaisi tehdä.

Lähdimme matkaan lauantaiaamuna Delhin pääbussiasemalta. Paikka oli todella kaoottinen ja hämmentävä. Kärpäset ja kerjäläiset kävivät tietenkin päälle heti kun saavuin paikalle. Busseja tuli ja meni torviaan huudattaen ja kukaan asemalla ei osannut englantia. Matkapoppoomme kaksi puolalaistyttöä hyppäsivät bussiin jo aikaisin aamulla. Itse jäin odottelemaan jenkkiä Tamekaa, sekä ukrainalaista Katea, jotka olivat myöhässä.

Nousimme vihdoin bussiin mutta ennen kuin automme lähti minnekään, nousi siihen nainen sylissään pieni lapsi. Hän asettui viereeni ja alkoi elehtimään siihen malliin, että raha kelpaisi. En oikein lämmennyt ajatukselle, jolloin naikkonen alkoi tökkimään minua olkapäähän, välillä myös lapsen kouralla. Kun mitään ei edelleenkään tapahtunut, kerjäläinen ryhtyi tuuppimaan minua, kunnes heiluin tympääntyneenä edestakaisin kuin korkki vedessä. Siinä vaiheessa bussikuski ajoi jo naisen pihalle.

Bussimatka sinällään ei ollut hirveän mukava mutta persoonallinen kuitenkin. Menimme siis samalla kulkupelillä mitä paikallisetkin. Usein kun auto pysähtyi, kaikenlaisten virvokkeiden myyjät nousivat hetkeksi sen kyytiin.

Perille päästyämme meitä odotti kaupunki, jossa pienet apinat roikkuivat kävelysillan kannattimista ja kadulla kyyhöttivät kannabista avoimesti polttelevat pyhät miehet. Keskusta-alue ei sinällään ollut erityisen mielenkiintoinen. Suurin hupi ja parhaimmat kokemukset lankeaisivat niille, jotka lähtevät koskenlaskuun ja vuorille patikoimaan.

Ilta menikin lähinnä majoituksen kanssa sählätessä ja levätessä. Seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä vuorille. Puolalaistytöt olivat ekskursioon hyvin varustautuneita mutta kaksi muuta tyttöä eivät niinkään. Katella ei ollut mitään vaihtovaatteita, kun taas Tamekalla oli päällään aina muodikkaat city-kuteet. Hän näytti hieman ympäristöön kuulumattomalta meidän käyskennellessä pikkuisen kaupungin kujilla liukumiinoja väistellen. Tällä isolla mustalla tytöllä oli yllään paljon koruja, isot aurinkolasit sekä kädessään riikinkukon sulista tehty viuhka kasvojen viilentämiseen. Paikalliset tuijottivat herkeämättä ihmeellisen näköistä muukalaista. Tamekaa ei tosin edes kiinnostanut vuorilla pyöriminen. Hänellä on usein tapana sanoa, että "En lähde koska minä olen New Yorkista. Meillä ei ole vuoria/eläimiä/metsiä jne." Mielestäni uudesta ympäristöstä kannattaisi pikemminkin ottaa kaikki irti.

Sunnuntaiaamuna heräsimme ja puolalaistytöt olivat lähteneet varhaiselle aamiaiselle pinkaistaakseen vuorille hyvissä ajoin. Itse päädyin jäämään kahden muun tytön seuraan, koska tunsin heidät paremmin. Lähdimme kolmistaan kyselemään, mitä mahdollisuuksia koskenlaskuun olisi. Ei mitään ennen syyskuuta. Jumprahuitti. Päivä kuluikin sitten lähinnä kaupungilla käyskennellessä ja matkamuistoja katsellessa.

Kun iltapäivällä tapasimme taas puolalaiset, he kertoivat vuolaasti siitä, kuinka vuorilla kävely oli todellakin ollut vaivan arvoista. Ylhäältä avautuvat kuulemma mainot näkymät ja vuorten lomassa on useita kauniita temppeleitä.

Kiva matka sinänsä, vaikka mitään erikoisempaa ei tullut tällä kertaa nähtyä. Palaan kyllä todennäköisesti vielä Intian pohjoisosiin, vielä jylhempiä maisemia etsimään.

2006-08-10T20:41:00.000+05:30

Tässä maassa on tiettyjä huonoja tapoja, joiden päivittäinen ajatteleminen vain huolestuttaa.

Kävin eilen Mirkan läksiäisjuhlassa. Hän palaa Turkuun pitkän Delhissä oleskelun ja työskentelyn jälkeen. Bileisiin oli tullut minua ennen afroamerikkalainen kaverini Queensista, siis tämä Tameka nimeltään. Hänet oli tuonut autolla paikalle intialainen miespuolinen, suunnilleen minun ikäinen tuttava, joka myös lupasi viedä tytön illan päätteeksi takaisin kotiin suhteelisen syrjäiselle asuinseudulleen. Melko pian kuitenkin huomasin, että tämä Nash-niminen miekkonen kiskoikin viinaa molemmin käpälin. Puhe alkoi sammaltamaan reilusti ja katse harittaa. Kyselin tyypiltä, onko kovinkaan fiksua yhdistellä autoilua ja juopottelua:

"Mä olen kuule sellainen mies, että mä teen mitä haluan. Ja mä ajan kännissä jos mieli tekee. Sitäpaitsi silloin kun ajan jurrissa niin en ikinä kulje kuuttakymppiä kovempaa ja noudatan aina liikennesääntöjä."
"Vai niin. No oletkos sinä joutunut ikinä onnettomuuteen rattijuopumuksen takia?"
"Joo kyllä mä kerran mutta se toinen tyyppi oli kovemmassa kaasussa kuin mä."

Tameka harkitsi tosissaan äijän kyytiin nousemista, koska hänen piti mennä seuraavana aamuna töihin ja taksimatka tulisi kalliiksi. Huomautin hänelle kuitenkin, että jos pienellä rahallisella panostuksella välttää melkein takuuvarman liikenneonnettomuuden, on investointi kannattava. Nash oli siinä vaiheessa niin syvässä tuubassa, että en olisi itse tarttunut sellaisessa kunnossa edes kakarojen kolmipyörään. Lopulta tyttö nousi paikalle tilaamaani taksiin.

Intiassa rattijuopumus ei valitettavasti ole samanlainen sosiaalinen tabu kuin Suomessa. Kannatan kulttuurirelativistista suhtautumista eri maiden käytäntöihin mutta kännissä ajaminen on mielestäni vain kategorisesti paskamaista.

2006-08-08T02:26:00.000+05:30

Joka päivä oppii jotain uutta. Halusin laittaa tänään illalla ruokaa. Kävin ostamassa bastmatiriisiä kulmapuodista. Olimme pyytäneet erikoista riisiä säkissä kauppaan, koska monissa paketeissa näkyi selvästi pikkuötököitä, jotka valtaavat huonompilaatuiset jyvät sateisen kauden aikana. Tomaatit hain kadun vihannesmyyjältä.

Kokatessa huomasin äkkiä, että chili tekee iholle ja naamavärkille samat temput mitä suullekin. Pyyhkäisin touhutessa hikeä otsalta, jolloin kasvoja alkoi kuumottamaan vimmatusti. Käsiä kirveli sen verran, että jouduin tunkemaan niitä aika ajoin pakastimeen. Käppäkaverini Phuntsok katseli sapuskan väsäämistä välillä vierestä ja motivoi minua sanomalla, että meidän todellakin pitäisi hommata sisäkkö ruokaa laittamaan.

2006-08-07T00:37:00.000+05:30

Kävimme eilen katsomassa Taj Mahalia. "Kyynel ikuisuuden poskella", kuten eräs runoilija asian muotoili. Monumentti sijaitsee Agran kaupungissa, joka on noin 200 kilometrin päässä Delhistä. Teimme matkan tilavassa ja todella mukavassa paikallisen kuskin suhaamassa autossa.

Ylipäänsä oli todella mukava mennä metropoliksen ulkopuolelle ensimmäistä kertaa sitten Intiaan tulon. Olin taas kerran porukan ainut mies. Reissussa meitä oli minun lisäksi Tiina Jyväskylästä, Elaine Kiinasta, Kate Ukrainasta ja Özlem Turkista.

Agraan saavuttuamme meitä odotti paikan päällä opas, joka liikkui seurassamme iltaan saakka. Ennen varsinaiseen pääkohteeseen menoa päätimme käydä ensin kaupungin Red Fortissa, mogulien eli muinaisten muslimihallitsijoiden persialaiseen tyyliin rakennuttamassa linnoituksessa. Ennen linnoitukseen menoa oppaamme varoitti meitä ryhtymästä ylenpalttiseen dialogiin odottavien kaupustelijoiden kanssa, koska siinä saattaisi joutua ikävään kinastelutilanteeseen. Autosta poistuttuamme kimppuumme kävikin vihaisen ampiaisparven lailla matkamuistojen tyrkyttäjiä, jotka seurasivat meitä sinnikkäästi ja äänekkäästi linnoituksen portille asti. Turismin lisääntymisen myötä on kasvanut myös niiden ihmisten joukko, jotka haluavat ilmiöstä hyötyä.

Punaisessa linnoituksessa oli omat tyylikkäät puolensa mutta kaikki odottelivat lähinnä Taj Mahaliin menoa. Kun vihdoin saavuimme sinne turvatarkastusten läpi keskipäivän auringonpaahteessa, tuntui siltä, että reissu oli tekemisen arvoinen. Hallitsija Shah Jahanin suosikkivaimon mausoleumi on todellakin komea rakennelma. Paikalla oli todella suuri määrä turisteja ja kun näimme monumentin ensimmäistä kertaa, avautui silmiemme edessä myös näkymä innostuneesta matkailijajoukosta, joka miltei työnteli toisiaan pois tieltä saadakseen potrettinsa otettua Taj Mahal-taustalla.

Mausoleumi on läheltäkin katsottuna todella kaunis ja erittäin hyvässä kunnossa. Tosin sillä rahalla, mitä varsinkin ulkomaalaisilta lipusta netotaan, pystyy restaurointitoimia pyörittämään aika vaivattomasti.

Taj Mahalin ympärillä monet paikalliset halusivat otattaa kuvansa joko vaalean Tiinan tai ukrainalaisen Katen kera. Etenkin miehet. Yksi nainen antoi jopa lapsensa Tiinan syliin ja viritti kameransa valmiiksi. Varastin itsekin välistä muutaman otoksen. Kannattaa siis katsoa päivitettyä kuvasivuani. Kommentit tuotoksista ovat tervetulleita. En loppujen lopuksi kuvannut Taj Mahalia erityisen ahkerasti vaan käytin hyväkseni mahdollisuuden hioa taitojani ryhmän tyttöihin, jotka olivat yllätyksekseni todella kiitollisia siitä, että viitsin ottaa myös heidät huomioon.

Koska olin matkaavan ryhmämme ainut mies, löysimme muutaman käytännön esimerkin kautta viitteitä intialaisen yhteiskunnan sisäänrakennetusta patriarkaalisuudesta: Lähdimme lounastamaan paikalliseen ravintolaan mutta hintatason huomattuamme suuntasimme ovesta ulos. Silloin yksi tarjoilijoista lähestyi rivakasti minua ja kertoi, että sir, tarjoamme teille neljänkymmenen prosentin alennuksen. Minä sitten ilmoitin asiasta tytöille. Kun palasimme Taj Mahalilta, miespuolinen matkaoppaamme antoi palautelomakkeen ainoastaan minulle. Täytin paperin nopeasti ja kysäisin sentään tytöiltä, olivatko he ollenkaan samaa mieltä kanssani. Minun siis oletettiin tekevän kaikki tärkeät päätökset koko poppoon puolesta.

Palasimme Delhiin myöhään illalla silmät täysin ristissä, koska olimme lähteneet matkaan aamukuudelta. Siitäkään huolimatta ekskursion teko ei todellakaan kaduttanut.

2006-08-03T19:31:00.000+05:30

Tänään vietin tuntikausia erinäisiä nettisivuja väsätessä. Kun homma alkoi tympimään, päätin lähteä kävelylle ja etsiä samalla sen järven, jonka pitäisi olla aivan lähimaastossa. Minuutin kävelyn jälkeen minua odottikin ilahduttava näkymä. Ensin vastaan tulivat läheisen temppelin historialliset rauniot. Pytinki on aikoinaan rakennettu punertavasta tiilestä ja vielä suhteellisen hyvin kasassa. Suurissa kupoleissa ja kaarissa lepäävä vaalea värisommitelma on mainio ympäröivään, laajaan viheralueeseen suhteutettuna. Tässä vieressä on todellakin suuri puisto, jonka keskellä napottaa tyyni järvi. Pääskysiä liiteli pääni yli mittavina parvina puusta toiseen.

Vaikka tämä asuinalue sijaitsee eteläisen Delhin keskellä, liikenteen melua kuulee vain jos oikein tarkaaan keskittyy. Puistossa ääntä pitivät enimmäkseen linnut ja krikettiä pelaavat lapset. Halusin ottaa ulkoa kuvia mutta tänään oli aivan liian pilvinen päivä siihen touhuun. Palaan kyllä asiaan hyvin pian. Näin myös täällä ensimmäistä kertaa lenkkeilijöitä. Puisto on kerta kaikkiaan niin viehättävä, että taidan ennen pitkää liittyä heidän seuraan. Vihrerpunaisen maisemakokonaisuuden keskellä käyskenteli kirjaviin asuihin pukeutuneita paikallisia iltakävelijöitä. Nyt viimeistään huomaa, että törmäsin kämppää etsiessä todelliseen jättipottiin.

Kämpälle palatessa kävelin laihan, mustan lehmän ohi joka pyöritteli suussaan kadulta noukkimaansa muovipussia.

2006-08-02T19:03:00.000+05:30

Kuvia netissä. Löytyy meikäläisen kotisivun kautta. Kun fotoja selailee, pystyy seuraavalle sivulle siirtymään vasemmasta yläkulmasta numeroiden mukaan.

2006-08-02T13:22:00.000+05:30

Nyt alkaisi olla kaikki valmista töiden aloittamiseen. Vapaa-aika oli kivaa alussa mutta onneksi pikapuoliin alkaa olla töiden puolesta enemmän tarjontaa.

Olen täällä joutessani lukenut paikallista sanomalehteä, jonka tilasimme kämppään muuttaessamme. Pari päivää sitten luin oikeusjutusta, joka oli nostettu kolmea paikallista lääkäriä vastaan. He olivat tehneet amputaatioita kerjäläisille tilaustöinä, jotta he säälittävyydellään tienaisivat enemmän. Lehtiartikkelissa kerrottiin, että itse asiassa monet kerjäläiset kuuluvat eräänlaisen mafian pyörittämään rinkiin. Päivän lopussa gangsterit keräävät rahasaldosta oman osuutensa. Nämä järjestäytyneen rikollisuuden operaattorit olivat siis maksaneet "työntekijöidensä" amputaatioista.

Eilen nimittäin eräillä markkinoilla käydessäni näin tähän mennessä surkeimman köyhäläistapauksen. Miehellä oli täysin surkastuneet jalat ja hän raahasi itseään hyvin hitaasti eteenpäin pyörillä varustetulla puulankulla maaten, työntäen edellään metallikuppia rahaa varten. Ajattelin ukkoa katsellessa, että onko hänkin rinkiin kuuluva kerjäläinen. Keskustelin näistä asioista kämppikseni Tenzingin kanssa ja hän palautti mieleensä lehtijutun naisesta, joka kaatoi syövyttävää nestettä pienen poikansa pään päälle, jotta hän herättäisi enemmän sääliä kadulla. Sanoin tuohon, että jokainen tehkööt kropallaan mitä haluaa mutta mihin ihmeesen lapsi oli syyllistynyt anstaitakseen tuon? Tenzing huomautti, että kersan äiti todennäköisesti järkeili asian niin, että jos en tee tätä lapselleni, hän ei kuitenkaan saa kerättyä tarpeeksi rahaa ruokaan ja kuolee saman tien.

2006-08-01T02:09:00.000+05:30

Kone toimii! Nettiyhteys myös. Huoltopisteen väestä ei ollut apua mutta eivätpä he paljon mitään laskuttaneetkaan. Sainkin korjattua kannettavani itse ja nyt minulla on vihdoin ja viimein piuha viritettynä ulkomaailmaan. Tiedoksi muuten se, että Messengeristä minut löytää osoitteella tuureisweird@hotmail.com Skype-tunnukseni on supertuure

Tänään pyörähdin yliopistolla tapaamisessa professorin kanssa. Huomasin, että matkaa kämpältä kertyy kokonaista kymmenen kilometriä. Autoriksakyyti mennessä oli suhteellisen mukava mutta palatessa bussireissu aiheutti ainakin yhden huokauksen. Kuuma dösä oli tietenkin pullollaan viiksivalluja ja vaikka pääsin istumaan auton takaosaan, oli hankalaa seurata minne bussi meni, koska jonkun herrasmiehen kankku peitti näkökenttäni melko pätevästi. Todennäköisesti tulen kuitenkin suosimaan tätä julkista kulkuneuvoa, koska se on kerta kaikkiaan edullinen.

Bussissa näkee myös selvästi sen, miten miehet ovat täällä tottuneita olemaan fyysisessä kontaktissa toisiin miehiin. "Sillai" kahdestaan olevat miehet ovat tietenkin yhteiskunnan hylkiöitä mutta muunlainen koskettelu on aivan hyväksyttävää. Miehet saattavat nojailla vienosti toisiinsa ja usein näkee myös nuoria herroja kirmaamassa kadulla käsi kädessä. Queensin-tyttö kommentoikin, että "these guys go out of their way to be gay".

Intiassa on myös transvestiitteja, joilla on oma tapansa elää seksuaalinormien puitteissa. Osa heistä on syntynyt aseksuaaleina, eli ihmisinä, joilla on molemmat sukupuolielimet. Jotkut miehet taas antavat kastroida itsensä. Nämä molemmat ryhmät elävät ikään kuin naisina, jolloin he välttyvät omalla tavallaan homoseksuaalisuuden stigmalta. Transvestiitteja kutsutaan joskus esiintymään häihin, koska heidän uskotaan tuovan avioparille onnea. Kämppäkaverini kertoi, että jos transvestiitti kinuaa kadulla rahaa, kaikki antavat jotain, koska kieltäytymisen uskotaan johtavan armottomaan kiroukseen. Kuulemma erityisen pahaa onnea tuottaa se, jos kitupiikkiin suuttunut rahanpyytäjä vilauttaakin hänelle hameen alta intiimejä osiaan.

2006-07-29T17:35:00.000+05:30

Teknisia ongelmia. Pari paivaa sitten sain vihdoinkin yhteyden firmaan, joka tarjoaa nettiliittymia. Pojat kavivat vetamassa kaapelin ikkunan kautta ja olin todella innoissani. Tyypit asentivat koneeseeni ohjelman sisaankirjautumista varten, seka virusskannerin, jota en kylla tarvinnut. Tama virusskanneri aiheuttikin sen, etta koneeni jumittui taysin, eika lahtenyt enaa kayntiin. Vein masiinan huoltoon, jossa minulle kerrottiin, etta laskua saattaa tulla ihan kiitettavasti.

Olin jo melkoisessa depressiossa rakkaan tietokoneeni vuoksi. Kuitenkin eilen minulle soitti mies, joka esittaytyi firman edustajaksi ja han lupasi korvata kaikki aiheutuvat kulut. Pirystyin huomattavasti ja kavaisin viela illalla kekkereissa. Tanaan iltapaivalla kamppakaverini PG kertoikin minulle, etta soittaja ei suinkaan ollut firman mies, vaan kyseessa oli hanen itsensa tekema pilapuhelu. Pulju ei ole oikeasti luvannut korvata mitaan. Aika paska pila, sanoisinko. Suutuin kamppakaverilleni ja han loukkaantuneena ihmetteli kovasti huumorintajuni puutetta.

Nyt siis kone makaa valtuutetun huoltopisteen poydalla ties kuinka monta paivaa. Huoh. Asioiden hoitaminen taalla on joskus hillittoman hidasta ja hankalaa, etenkin jos ei puhu hindia.

Noh, hauskaakin on ollut. Eiliset juhlat olivat todella onnistuneet. Talla viikolla kavin myos ensimmaista kertaa asuntomme kattoterassilla, joka on kuulemma meidan yksityiskaytossa. Ylhaalta on todella hienot nakymat ymparoivaan kylaan ja viereiseen puistoon. Yolla terassilla viilettaa silloin talloin lepakkoja mutta se kuulunee vain asiaan.

2006-07-25T17:15:00.000+05:30

Nyt ollaan sitten virallisesti muutettu. Toin tavarani kämppään eilen iltapäivällä ja läksin saman tien tutkimaan naapurustoa. Alueen nimi on Haus Khas Village ja se sijaitsee Delhin eteläosassa. Nimi viittaa siihen, että aiemmin paikalla oli pieni kylä, johon on kaupungin laajentumisen myötä noussut fiini, urbaani asuinalue. Vaikka länsimaalainen ei nyt ehkä ihan haukkoisi henkeään rakennusten loistokkuuden edessä, on ero huomattava ”tavallisiin” asuinalueisiin nähden. Kadulla ei ole yhtäkään kerjäläistä, koska heitä ei tänne päästetä. Kaupoissa myydään lähinnä muotivaatteita ja koruja ja löytyypä naapurustosta muutama taidegalleriakin.

Porvarillisuudesta huolimatta pidän tästä paikasta itse asiassa todella paljon. Nurkan takaa löytyy pirteä pikkupuoti peruselintarvikkeille. Kadulla, aivan rakennuksemme ja vihanneskauppiaan vieressä, mies silittää kauluspaidan heti paikalla neljän sentin hintaan. Lähimaastosta löytyy myös iso, vehreä puisto, joka kätkee huomaansa kuulemma vielä järvenkin. Korttelin päässä kämpästä valkoinen lehmä norkoilee kujalla laiskanoloisen kulkukoiran vieressä. Näin isossa kaupungissa asuessa tulee ajatelleeksi silloin tällöin myös turvallisuuskysymyksiä. Naapurusto onkin erittäin rauhallinen ja rakennuksemme alakerrassa istuskelee vartija päivät pitkät.

Itse kämppä on todella viihtyisä ja paranee vielä, kunhan löydämme jostain hieman mööpeleitä. Kukkaroon tulee kuussa vain reilu kuudenkymmenen euron lovi, johon heitetään sähköt päälle. Asunto on kaiken lisäksi upouusi, eli hermot tuskin menevät sähkön tai putkien kanssa. Vähän tässä on ollut puhetta myös sisäkön palkkaamisesta. Kustannukset olisivat todella pienet ja tulisipahan sekin näin suomalaisena opiskelijana koettua.

Tiibetiläiset kämppikseni ehdottivat minulle, että jakaisimme kuukausittain ruokakustannukset tasan kaikkien kesken, sekä laittaisimme sapuskat ja söisimme ne yhdessä. Ajatus oli niin nerokas, että halusin lähteä kokeiluun heti mukaan. Uskomatonta solidaarisuutta tyypeiltä, jotka ovat tunteneet minut vain joidenkin päivien ajan. Tänne on todella ihmeellistä tulla maasta, jossa soluasuntojen väki vetäytyy joka ilta pienten eläinten tavoin omiin huoneisiinsa syömään, muistaen lukita ovensa perässään.

Intialaista lehmätriviaa: Kyselin kämppiksiltäni sitä, kuuluvatko kaikki kaduilla löntystelevät naudat kenellekään. Asian laita on kuulemma niin, että lehmät ovat kyllä paikallisten farmarien omaisuutta mutta heillä ei ole aina varaa ruokita elikoitansa kunnolla. Siksi maajussit päästävät ne välillä vapaaksi kaupungille syömään ruohoa, roskaa ja mitä nyt eteen sattuukaan. Lehmät käyttävät siis Delhiä laitumenaan ja palaavat ennen pitkää omistajansa tykö.

2006-07-24T11:17:00.000+05:30

Eilen koko maan huomio oli keskittynyt Prince-nimiseen kuusivuotiaaseen poikaan. Kyläläisperheen lapsi oli ollut perjantaina leikkimässä ulkosalla kavereidensa kanssa, kun hän putosi yhtäkkiä syvään, kapeaan koloon. TV-kamerat ehtivät paikalle jo ennen pelastuspartiota ja tiedossa oli herkullinen mediatapahtuma. Princen kuopasta nostamiseksi järjestettiin monimutkainen ja kallis operaatio sankan yleisöjoukon ympäröimänä. Ministerikin muisti käydä näyttäytymässä. Hapen ja ruoan ohella kuoppaan laskettiin myös pikkuinen kamera, jotta pohjalla napottavan lapsen kasvoja voitiin aika ajoin vilauttaa kotikatsojille. Sunnuntai-iltana muksu vedettiin kolosta ulos aplodien kera.

Kaikkien ilon pilaava utilitaristi voisi piruuttaan huomauttaa, että olisi parempi idea ohjata saman verran huomiota ja etenkin rahaa sille mittaamattoman suurelle lapsikatraalle, joka näivettyy kadulla joka ikinen päivä. Princen selviytymisen puolesta rukoiltiin ympäri Intiaa sekä diasporan voimin. Haluttiin ilmeisesti näyttää, että yksittäisenkin lapsen henki on arvokas. Ainakin jos se kerää kansan ruudun ääreen.

Kävimme visiitillä tulevan kämppämme omistajan luona ja pitkän keskustelun jälkeen päätimme muuttaa heti. Tänään jätän huoneeni avaimen viimeistä kertaa hostellin tiskille. Tästä se alkaa!

2006-07-23T14:19:00.000+05:30

Eilen illalla kuulin, että yksi amerikkalaistyttö oli saanut Delhistä ja Intiasta tarpeekseen kahden viikon jälkeen ja pakannut kamansa. Harmittaa aina kun kuulee jonkun antaneen periksi kulttuurishokille. Kyseisen harjoittelijan piti kaiken lisäksi olla täällä vain pari kuukautta. Maitojunaan nouseminen on todella karkea virhe. Itse pääsin alkukankeuden yli jo viime viikolla ja tässä vaiheessa ei ole mitään intressiä palata etuajassa.

Tänään käyn tiibetiläisten kanssa kiinteistövälittäjän toimistolla. Nyt näyttää siltä, että lyömme tuohta tiskiin ja muutamme vihdoin samaan kämppään. Vuokra oli jo sellaisenaan mielestäni älyttömän pieni mutta pojat ovat patistaneet minua tinkimään vielä kaiken mahdollisen pois takuuvuokrasta ja välityspalkkioista. Yllätyksekseni vaatimukset menivät läpi. Tässä maassa mistään ei makseta ensimmäiseksi tarjottua hintaa.

2006-07-22T17:03:00.000+05:30

Ensimmäinen käynti yökerhossa. Kävin eilen alkuillasta ensin syömässä tyttöporukan kanssa. He olivat kaikki äskettäin maahan tulleita harjoittelijoita. Ennen pitkää paikalle saapui vielä kiinalainen tyttö nuoren intialaisen mieskollegansa kanssa. Äijä oli puhelias ja iloisen oloinen mutta onnistui hyvin pian ryvettämään antamansa ensivaikutelman. Kun paikalla oleva turkkilaistyttö esittäytyi ja vastasi myöntävästi kysymykseen siitä, oliko hän muslimi, intialaishemmon reaktio oli suorasukainen: ”Terroristi! Heheeeee! Vitsi vitsi”. Miehestä huomasi myös senkin, että hän osasi todellakin puhua kauniimmalle sukupuolelle. Meidän piti näet päättää, ketkä kaikki laitetaan istumaan samaan ahtaaseen autoriksaan baarireissua varten. ”Ketkäs teistä tytöistä on hoikkia? Sinä, sinä....sinä”. Kun lähdimme matkaan, mimmit päivittelivät koko reissun ajan herran tahdittomuutta. New Yorkista kotoisin oleva Tameka avautui siitä, että miekkosella oli kaiken lisäksi jalassa ”käsittämättömän tiukat housut”. Yritin saada tyttöjä antamaan jampalle vielä mahdollisuuden kulttuurirelativismin nimissä, jolloin Tameka huomautti, että loppujen lopuksi tuo tyyppi olisi täysi persreikä millä mantereella vaan.

Pamautimme siis kulkupeleillä klubille, joka oli jemmattu pöyristyttävän hienon viiden tähden hotellin alakertaan, niin kuin ilmeisesti moni yökerho tässä kaupungissa. Musiikki oli täsmälleen samaa, mitä odottaisi Sedu Koskisen paikoissa. Juomat tarjoiltiin pöytään. Sisäänpääsystä ei tarvinnut maksaa mutta hinnat sisällä eivät kalvenneet yhtään suomalaisten rinnalla. Tulipahan paikka nähtyä. Päätin kuitenkin, että budjetti huomioon ottaen minun kannattaa etsiä vaihtoehtoisia harrastuksia Delhistä.

2006-07-21T16:45:00.000+05:30

Uusi käänne harjoittelun suhteen. Olin tänä aamuna menossa sovittuun tapaamiseen Jamia Millia –yliopistolle aloittaakseni vihdoin työt, kun professori soitti ja sanoi, että kannattaa kääntyä takaisin. Koko kampusalue oli suljettu poikkeustilan vuoksi. Sovimme, että palaamme asiaan 1. elokuuta.

Olinkin lukenut aiemmin viikolla oudosta tapahtumasarjasta yliopistolla ja tämän päivän lehti valaisi sen, miten älyttömäksi tilanne oli kehittynyt. Kaikki alkoi siitä, kun tiistaina sikäläisen ylioppilaskunnan edustajat vaativat päästä vararehtorin puheille keskustellakseen hänen kanssaan yliopistoa vaivanneista taloudellisista epäselvyyksistä. Sen sijaan –opiskelijoiden kertoman mukaan- vararehtorin pestaamat muskelimiehet pieksivät heidät. Yliopiston hallinto puolestaan väittää, että turpasauna tuli pikemminkin joltain toiselta opiskelijaporukalta. Oli miten oli, opiskelijat ovat nyt järjestäneet kampusalueella mielenosoituksia ja osa heistä on nälkälakossa. Yliopiston hallinto väittää poistaneensa kampusalueen majoitustiloista melkein kaikki asukkaat, kun taas opiskelijat kertovat, että he ovat lukinneet ovensa ja kukaan heistä ei ole suostunut lähtemään.

Olisi hillittömän vaikea kuvitella tällaista tapahtuvan kotiyliopistolla. Välit ylioppilaskunnan ja hallinnon välillä Jamia Milliassa ovat ilmeisesti olleet todella kireät jo pitkän aikaa. Vielä ei ole tietoa siitä, kauanko tilanteen rauhoittaminen kestää. Jos aloitan työt todellakin elokuun alussa, millainen ilmapiiri alueella vallitsee silloin?

Tässä tuli siis kertaheitolla puolitoista viikkoa vapaa-aikaa lisää. Pitää kai alkaa matkustelemaan tai jotenkin kehittämään itseään.

2006-07-21T16:42:00.000+05:30

Täällä näkee kadulla kaikenlaista hiihtäjää tarjoamassa turisteille mitä moninaisempia tuotteita ja palveluja. Eilen tuli vastaan tähän mennessä innovatiivisin myyntitykki. Mies lähestyi minua ja olisi korvausta vastaan puhdistanut korvani pitkällä pumpulitikulla. Hyi elämä! Hän oli kovin sinnikäs, vaikka tein kaikki mahdolliset eleet ja käsiliikkeet kommunikoidakseni sen, että tuota et hyvä mies minun ruumiinaukkoihini lyki.

Eilen illalla tapasin tulevan kämppikseni, siis hostellin työntekijän tuttavan. Hän on alkuperältään tiibetiläinen ja nimi on osuvasti Tenzing, ihan kuin se sherpa joka opasti Sir Edmund Hillaryn kiipeämään maailman katolle. Kävin katsomassa Tenzingin ja hänen kaverinsa kanssa asuntoa, jonka olin eilen löytänyt vuokravälittäjän kautta. He olivat kämppään todella tyytyväisiä ja selvittivät kaikki yksityiskohdat paikan suhteen. On todella kiva etsiä majapaikkaa paikallisten kanssa, koska itse ei kuitenkaan osaa esittää oleellisia kysymyksiä kauppamiehiltä.

Tarkoitus on siis muuttaa yhteen Tenzingin, hänen kaverinsa ja kaverin serkun kanssa. He käyvät vilkaisemassa vielä paria kämppää ja sen jälkeen päätetään, mihin lopulta asettaudutaan. Tyypit ovat todella mukavia ja huumorintajuisia ja ainakin tässä vaiheessa tuntuu siltä, että heidän kanssaan olisi helppo asua. Kustannuksiksi jää todennäköisesti 60 euroa kuussa, vesi ja sähkö päälle. Tuon hinnan kanssa pystyy kyllä elämään.

Kuvassa oleva kaveri oli lounastamassa kadulla. Gibraltarin reissulta tuli aikanaan sen verran huonot apinakokemukset, etten mennyt tekemään lähempää tuttavuutta.

2006-07-19T20:58:00.000+05:30

Kultuurioppitunti taas. Kävin vilkaisemassa hyvällä alueella kämppää. Sisältä siistissä kunnossa suomalaisillakin standardeilla, tosin mielenkiintoisempi ja koristeellisempi. Vain 200 euron vuokra kolmelle jaettavaksi. Kiinteistövälittäjä ohjasi minut vielä keskustelemaan myös asunnon omistajan kanssa. Hän asuu samassa rakennuksessa perheensä - siis lapsi ja lapsenlapset- kanssa. Vanha, parrakas ja aivan taukoamatta juttua heittävä mies tarjosi apua ja oli erittäin myötämielinen meikäläistä kohtaan. Kuitenkin, koska olen ulkomaalainen, hän katsoi hyväksi ilmoittaa, että täälläpäin pitää sitten elääkin intialaiseen tyyliin. Asunto on ”asumista, ei nautiskelua varten”. Naapurustossa nousee kuulemma aikamoinen kohu, jos perheen omistamassa huoneistossa ramppaa esimerkiksi eri naisia harva se päivä. Pahimmassa tapauksessa naapuruston moraalivartijat saattavat kuulemma soittaa virkavallan paikalle vaatimaan selitystä siitä, kuka tämä nainen on ja mitä hän tekee asunnossa. Mitään bileitäkään ei saa pitää.

Luulisi, että mies hieman jo liioitteli, koska jotkut tarinat maistuivat jo aikamoiselta Taleban-touhulta. Olen kuitenkin valmis hyväksymään paikallisten olosuhteiden asettamia rajoitteita, jos saan tilaisuuden asustella sopivassa lukaalissa hyvässä seurassa.

Delhin kerjäläisiin en ole kyllä vielä tottunut, eikä niin varmaan tule käymäänkään. Hyvä niin. Autoriksan pysähtyessä risteykseen näin pienen alastoman pojan, joka kyyhötti jalkakäytävällä nelinkontin, kädet ristissä. Pää roikkui hartoiden välistä ja sen ympärille oli vedetty paksu sideharso, jonka toisella puolella oli verta. Tajusin, että kyseessä taisi olla sama katukerjäläinen, joka pyysi minulta aiemminkin pikkurahaa. Tosin silloin hän vielä hymyili siitä huolimatta, että side pään ympärillä peitti sitä kohtaa, jossa vasen korva oli joskus ollut.

Tänään hostellille palatessani pieni, ryysyinen ja iholtaan tumma poika seurasi minua pikän matkaa, kunnes vastaan tuli kaksi samanikäistä, paremmin huoliteltua kersaa, jotka alkoivat häntä tönimään. Vaikka en ollut erityisemmin nauttinut satunnaisen matkakumppanini seurasta, oli tuo tilanne sentään pakko pistää poikki. Ehkä eleestäni rohkaistuneena poika päätti vielä kerran lähteä perääni, kunnes kadulla käyskentelevä koira hyppäsi hänen eteensä vimmatusti haukkuen. Siinä vaiheessa katulapsi katosi näkyvistäni.

2006-07-18T14:15:00.000+05:30

Huhhh. Eilen tuli nähtyä monta viiksekästä toimiston miestä pöydän takaa. Kävin päivän aikana miltei kymmenessä eri kiinteistöfirmassa kyselemässä huonetta. Yksi erittäin sympaattinen nuorempi kaveri näytti minulle upouuden ja kauniin kolme makkaria + olohuone –yhdistelmän kivalta alueelta, vuokra vain 80 euroa per lärvi. Olisin ottanut lukaalin siltä istumalta mutta suureksi harmikseni mahdollinen tuleva tiibetiläinen kämppis ilmoittikin, että kyseinen hinta oli hänelle ja serkulleen liikaa.

Siirryin yliopistoa lähelle olevalle asuinalueelle hakukeikkaa jatkamaan. Naapurusto osoittautuikin melko kalliiksi. Rapistuneista kämpistä pyydetään 120-140 euroa kuussa. Loppujen lopuksi parhaaksi vaihtoehdoksi tuntui jäävän huone eräässä kimppakämpässä. Sadan euron vuokraan sisältyy palvelijapoika, joka käy laittamassa ruoat, pesee pyykit ja siivoaa. Niin ja lukaalin toinen asukki on 50-vuotias mies, jolla on jo itsellään opiskelevia tyttäriä. Hän on kiinteistöfirman kundin tuttuja. ”He has a very jolly nature. With him you can talk about babes and everything”. Hmm. En oikein visioinut tuollaista kämppistä ja palvelijahommakin oudoksuttaa. Toisaalta ei ikinä tiedä, jos vaikka päädynkin siihen asuntoon, jos muuta ei löydy.

Pistän tässä hieman jäitä hattuun ja asetan uudeksi muuttodeadlineksi tämän viikonlopun. Vaikka viime päivinä olen nähnyt vaivaa tämän projektin eteen, niin loppujen lopuksi olen tullut samalla käyneeksi monissa eri kaupunginosissa ja nähnyt, millaisia asuntoja Delhissä on, sekä miten ihmiset niissä elävät.

2006-07-17T10:53:00.000+05:30

Kämpän etsintää ja illanviettoa. Kävin lauantai-iltana syömässä eteläintialaista kuuden tytön kanssa. Viisi ulkomaalaista, heidän joukossaan myös yksi suomalainen, sekä tämän turkulaisen paikallinen kämppäkaveri. Äänekkäin seurueesta oli New Yorkin Queensista kotoisin oleva afrikanamerikkalainen harjoittelija. Ei ihan joka päivä tapaa tuollaista tyyppiä. Todella hauska ilta. Tosin hostellille palattuani kävi ilmeisesti niin, että elimistö antoi vihdoin periksi paikalliselle ravinnolle. Korkeahko kuume nousi pollaan yllättäen ja olotila vajosi todella heikoksi. Olin onneksi aamuun mennessä toipunut jo melkein normikuntoon. Toivottavasti tämä ei ollut vain alkusoittoa kurjimmille oireille.

Lauantaina vilkaisin myös yhtä kämppää, jonka sattumalta löytämäni vuokravälitysfirma oli minulle etsinyt. Yksi kalustamaton, betonilattialla koristeltu huone talon yläkerrassa, varusteina perinteinen, sanoisinko lattiaan integroitu intialainen toiletti, sekä keittiöntapainen, jossa ei ollut yhden yhtä sähkölaitetta. Vuokra olisi ollut noin 120 euroa. Ihmettelin hintaa kovasti, koska kukaan ei maksaisi edes Suomessa sellaisesta pommista missään nimessä tuollaista tuohta. Kyllä tästä stadista on pakko irrota huone alle satasella.

Kämppäjahtiin tuli tosin sunnuntaina sellainen valopilkku, että löysin ilmeisesti touhuun pari kaveria. Hostellin työntekijä tarjoutui auttamaan ja tutustutti minut ystäväänsä, joka etsii serkkunsa kanssa kämppistä. Lyhyen tapaamisen perusteella sanoisin, että molemmat ovat todennäköisesti tiibetiläisiä alunperin mutta kuitenkin paikallisia. Asunto on tietenkin helpompi löytää, kun on joitain, joiden kanssa sen voi jakaa. Lupasimme ilmoitella toisillemme, jos jompikumpi löytää jonkun kiinnostavan paikan.

Sunnuntaina tapasin myös intialaisen Chanderin, johon olin yhteydessä ennen tänne tuloa. Karautimme hänen moottoripyörällä kaupunginosaan yliopiston lähelle, josta mies näytti minulle muutaman välittäjän toimiston. Chander sanoi myös, että tulee kutsumaan minut päivälliselle perheensä luo tulevana viikonloppuna. Se olisi kyllä loistava tilaisuus, jota ei todellakaan kaikille ulkomaalaisille tarjota.

Päivän kulttuurioivallus alkoi siitä, kun Chander neuvoi minua ehdottomasti välttämään bussia työmatkoissa. Hän kertoi, että dösät ovat taskuvarkaiden hengailupaikkoja ja niillä matkustaessa altistuu ylipäänsä liikenteen vaaroille. Suomalainen Mirkka sen sijaan -siis tämä tyttö joka on asunut täällä jo pari vuotta- kertoi minulle, että hän on reissannut busseilla ongelmitta jo kuukausikaupalla. Ja hän on kaiken lisäksi nainen. Mirkka arveli, että kyse on pikemminkin statuseroista, yllätys yllätys. Bussit ovat täällä köyhien kulkuvälineitä, eikä keskiluokka niissä mielellään näyttäydy. Mirkallekin monet työkaverit ovat huomautelleet, että bussikeikat eivät ole hänen asemaan nähden soveliaita. Mirkka neuvoi, että seuraavan kerran kun joku varakkaampi intialainen haukkuu kaupungin nysset suohon, kannatta häneltä kysyä, onko hän itse asiassa ikinä sellaiseen jalallaan astunut.

Sunnuntai-iltana kävin vielä katsomassa elokuva Mirkan, erään toisen suomalaisen ja yhden hollantilaisen kanssa. Delhissä on meneillään Aasia-filmifestivaali ja me näimme palestiinalaisen, itsemurhaiskun tekijöistä kertovan filkan. Todella hieno teos.

Toivon todella, että nyt maanantaina tapahtuisi jokin läpimurto asunnon suhteen. Tiistaina pitäisi kuitenkin aloittaa harjoittelu yliopistolla ja todennäköisesti paikalla pitää olla monta tuntia per päivä, eli lukaalin etsintä vaikeutuu entisestään.

2006-07-14T18:37:00.000+05:30

Hostellin ravintolassa eilen illalla juttelin pitkän tovin eteläkorealaisen porukan kanssa, kun satuimme saman pöydän ääreen istumaan. Nätti ja puhelias tyttö kyseli minulta matkani tarkoituksesta ja muista reissuistani ja keskustelu oli itse asiassa suhteellisen mielenkiintoinen. Vaikka he tulivat Intiaan kuitenkin toisesta Aasian maasta, on elintasoero huikea, eivätkä hekään varmasti olleet tottuneet näkemään niin paljon kurjuutta. Ennen pitkää seurue kertoi olevansa joukko kristittyjä vapaaehtoistyössä parin viikon ajan. Lopuksi tyttö kyseli, oliko minulla sunnuntaille mitään tekemistä. Yllätyin iloisesti ja vastasin, että eihän tässä ole vielä suunnitelmia. Hän pyysikin minut kirkkoon mukaan. Plääh. Kunnon antikliimaksi. En usko, että tulee mentyä.

Tänään en tehnyt mitään järkevää. Ei huvittanut päristellä taas pitkää matkaa asunnon perässä. Tosin uskaltauduin kameran kanssa ulos vähäksi aikaa. Kuvia en saa nettigalleriaan ennen kuin hankin oman nettiyhteyden. Liikuskellessani täällä tiibetiläisellä alueella saan matkakaveriksi aina vähän väliä kerjäläisiä, jotka nykivät hihasta ja seuraavat perässä pitkiäkin matkoja. Karseinta on tietysti nähdä pieniä lapsia, joilla on rievut päällä ja paiseita ja kärpäsiä naamassa. Turistioppaassa neuvotaan, että rahaa ei kannata varsinkaan lapsille antaa, koska siten he vain erikoistuvat kerjäämiseen. Toisaalta, onko heillä mitään muutakaan mahdollisuuksia kerätä elantoa? Bileissä tapaamani Mirkka sanoi, että vaikka hänkin on ollut jo yli vuoden täällä, ei ulkonäöstä pääse mihinkään, eli monet yrittävät edelleen kaupitella tavaraa ja saada almuja kun näkevät blondin kadulla.

Huominen lienee sitten antoisampi päivä. Jos vuokravälitystoimiston sikhimies pitää sanansa niin pääsen jo katsomaan muutamaa luukkua. Sanoin, että 5000 rupiaa eli vajaa sata euroa olisi maksimibudjetti. Täällä hienommilla alueilla vuokrat saattavat olla tuohon nähden tuplat. Huomenna illalla olisi kai tarkoitus mennä jonnekin ulos. Minuun otti yhteyttä kiinalaistyttö, joka asuu kahden puolalaisen kanssa. He kai tulivat kaupunkiin äsken ja haluaisivat tavata muita. Mikäs siinä.

2006-07-13T19:51:00.000+05:30

Kävin eilen illalla bileissä! Sain sähköpostilla kutsun eräältä saksalaiselta harjoittelijalta. Olin ottanut porukkaan yhteyttä etukäteen ja tässä tarjoutui hyvä tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin.Perillä, kaupungin eteläosassa kuumassa asunnossa, piti äänekkäästi hauskaa kolmisenkymmentä ulkomaista työharjoittelijaa ja heidän joukossaan kourallinen paikallisia. Kun astuin paikkaan sisään, tuntui kuin olisin samalla siirtynyt Intiasta suoraan länsimaiseen viitekehykseen. Näin alkoholiakin juotavan ensimmäistä kertaa sitten tänne tulon. Yritin ahkerasti jutella mahdollisimman monen paikalla olleen kanssa, vaikka fiilis olikin vähän outo siitä syystä, että melkein kaikki muut olivat olleet kaupungissa jo kuukausia. Suomalaisia kekkereissä oli minun lisäksi peräti kaksi. Toinen heistä, turkulainen Mirkka, on viettänyt Delhissä jo yli vuoden, eikä ole ilmeisesti ihan heti Suomeen palaamassa.

Tänään heräsin iltapäivällä nukuttuani vihdoin kunnon yöunet ja läksin Delhin eteläosiin katselemaan, josko sieltä saisi asuntoa vuokralle. Minulle oli suositeltu paria aluetta yliopiston läheltä. Alun alkaen meinasin tehdä asunnon kanssa samalla tavalla kuin Espanjassa asuessani, eli menisin vain paikan päälle katsomaan, mitä löytyy. Täällä projekti osoittautuu kyllä hieman hankalammaksi. Kaupunkin on kerrassaan niin älyttömän kokoinen ja kaoottinen, etten tiedä, mistä aloittaa.

Löysin sentään yhden vuokravälitystoimiston, jossa parrakas turbaanipäinen ukko lupasi, että he keksisivät minulle jotain esiteltävää lauantaiksi. Sunnuntaina minun on myös tarkoitus mennä asuntokierrokselle erään paikallisen opiskelijan kanssa, joka ystävällisesti lupautui avustamaan meikäläistä. Hostelliyöpyminen siis harmi kyllä venyy vielä mutta luulisi, että viikonloppuna tapahtuu siis jotain edistystä. Noh, eipähän tuo neljä ja puoli euroa yö heti taloutta kaada.

Nyt alkaa hiljakseen tuntua siltä, että tähän kaupunkiin tottuu. Parina ensimmäisenä päivänä minua vaivasi koko ajan pieni jomotus päässä, ehkä ilmansaasteiden takia. Muutenkin keuhkot hakivat vielä tuntumaa tähän ilmaan. Nyt tuota vaivaa ei enää ole. Ruoastakaan en ole tähän mennessä saanut mitään kummajaisia pakkiin, varmaan siksi että olen lähinnä syöpötellyt hostellin keittiön antimia. Tosin safkapuolta voisi nyt hillitä ja vähän pudottaa painoa. Menin tänään ostamaan housuja ja kokeilin samaa kokoa mitä ennenkin. Eipä mahtuneet. Selitin tiskillä, että teillä on varmaan eri mitat kuin meillä. Lässyn lässyn (Dieselin byysat muuten irtosivat kymmenellä eurolla). Paluumatkalla matkustin itsekseni polkupyöräriksalla ja meidät ohitti ylämäessä virnuileva kuski, jolla oli kaksi paikallista kyydissä. On suomalaiskeho kunnossa.

2006-07-12T18:41:00.000+05:30

Heräsin kaatosateen ryminään. Olin sopinut aamuksi tapaamisen yliopistolla harkkapaikan järjestäjän, kasvatustieteiden laitoksen johtajan pforessori Akhtar Siddiquin kanssa. Matkanteko riksoilla oli aika märkää puuhaa. Delhin tiet on tehty siinä määrin epävirallisesti, että jättimäisiä vesirapakoitakertyy sinne tänne, paikoin melkein polviin asti. Selvisin kuitenkin yliopistolle juuri ajoissa ja tapasin ensimmäistä kertaa professorin henkilökohtaisesti. Sitä en tosin tiennyt, että tapaamisesta muodostuisilyhyt oppitunti paikallisesta tapakulttuurista. Suomessa jos professorikin sopii tapaamisen nuoremman henkilön kanssa, hoitaa hän asiat kuntoon tuon saman ihmisen kanssa kahden kesken.Täällä ei ilmeisesti menetellä samalla tavalla. Lyhyen kuulumisten kyselyn jälkeen professori nousikin tuolistaan ja poistui toiseen huoneeseen mitään sanomatta. Jäin istumaan ja odottelemaan, kun en muutakaan osannut tehdä. Tovin kuluttua proffa tuli takaisin ja alkoi soittelemaan ilmeisesti joitain työpuheluja hindiksi. Huoneessa kävi välillä muuta henkilökuntaa allekirjoituttamassa papereita ja keskustelemassa ties mistä. Silloin tällöin professori katsoi minuun ja sanoi lauseen tai kaksi, kunnes tarttui taas luuriin. Istuin hänen pöydän äärellä yli tunnin, jonka aikana keskustelimme kahdestaan ehkä viiden minuutin ajan. Tosin odottelu oli mukavampaa, kun eteeni tuotiin yhtäkkiä teetä.

Kaiken kaikkiaan opettavainen kokemus. Arvelin, että kysymys "Tulisinko takaisin parempaan aikaan?" olisi herättänyt tilanteessa lähinnä hämmennystä. Olisiko niin, että korkea-arvoisilla henkilöillä on täällä tapana jakaa huomionsa useammalle asialle ja henkilölle kerrallaan?Huomasin nimittäin odotellessani, että professorin työpöydän ympärille oli aseteltu kokonaista yhdeksän tuolia.

Tapaamisen loppuvaiheessa sovimme, että aloittaisin hommat vasta tulevana tiistaina. Professori pyysi vielä yhtä virkailijaa (tai palvelijaa) viemään minut katsomaan mikroluokkaa, joka näytti olevan suhteellisen hyvä paikalliset olot huomioon ottaen.

Päätin ottaa yliopistolta bussin takaisin kaupungin keskustaan. Bussien lähtöpysäkki oli suhteellisen epämääräinen mutainen mesta. Ihmettelin aluksi, miksi kukaan muu ei seisoskellut odottelemassanysseä samalla puolen tietä kuin minä. Sitten huomasin, että paikallisilla miehillä on tapana käydä virtsaamassa juuri samalle puolelle raittia. Ilmankos ne pojat osoittelivat ja nauroivat ohimennessään. Täällä pitää muuten ylipäänsä kehittää aika hyvä toleranssi eritteitä kohtaan. Ukoilla on tapana kusta, sylkeä ja niistää maastohiihtotyylillä nenänsä kadulle. Julkisia kyykkykakkaajia en ole sentään saanut kunniaa tavata. Kaupungin keskustan katujen -myös vilkkaasti liikennöityjen- varsilta löytyy pisoaareja, jollaisia Suomessa näkee lähinnä festarikäytössä. Kun tuohon laitetaan päälle vieläsatunnainen lehmän- tai koirankikkare, tarjoaa päiväkävely kaupungilla oikean tuoksujen eedenin.

Minulla ei ollut aavistustakaan, miten bussilla reissataan, joten nousin vain paikallisten mukana kyytiin. Dösä oli värikkään näköinen mutta kuitenkin hyvin vahvasti priimapäivänsä jo nähnyt. Rahastaja kävi perimässä kymmenen rupiaa (20 senttiä) per naama. Matkan varrella oli muutamia varsinaisia pysäkkejä mutta suurin osa seurueesta ennemmin loikki sisään ja ulos koko ajan avoimesta ovesta silloin kun bussi oli pysähtyneenä liikennevaloihin tai ruuhkaan. Ketään ei toisaalta pelottanut tehdä samaa suoritusta myös vauhdissa. Siinä vaiheessa kun TKL:n kuski sanoisi, että "ny on jo liian täynnä perkele", nousi auton kyytiin vielä toistakymmentä sielua. Muutama roikkui koko ajan puoliksi bussin ulkopuolella.

Etukäteen luulin, että tässä kaupungissa olisi enemmän länsimaalaisia. Tilanne on kuitenkin sellainen, että kerään monissa paikoissa tuijotuksia poikkeavan ulkonäön vuoksi. Toisaalta siinä tuntee itsensä ainakin erikoiseksi.

Paluumatkalla hostellille satuin jakamaan riksan aika viehättävän tiibetiläisen näköisen tytön kanssa. Kun selitin, ettäolin etsimässä asuntoa, hän antoi hommaan todella hyviä vinkkejä ja käski vielä soittamaan, jos asiat eivät hoidu. Olin todella positiivisesti yllättynyt ja oli ylipäänsä mukavaa jutella jonkun kanssa pitkästä aikaa. Tällä viikolla on kyllä luotava uusia kontakteja ihan yleisen viihtyvyyden parantamiseksi.

Tässä kun lukee omia tektejään niin huomaa, että niistä saattaa ehkä välittyä hieman pessimistinen kuva Delhistä. Kokemuksena tämä on kuitenkin ollut tähän mennessä hieno ja sitten vanhempana muisteltavaa materiaalia tulee joka päivä.

2006-07-11T19:21:00.000+05:30

Mieleenpainuva paiva, tama. Aamuisen nettituokion jalkeen paatin menna kaymaan Jamia Millia -yliopistolla, missa harjoittelu on tarkoitus tehda. En ollut kuullut harjoittelun ohjaajasta ihan askettain mutta halusin toisaalta poiketa ikaan kuin yllattaen paikalle.

Hostellista saatujen ohjeiden mukaan nappasin polkupyorariksan metroasemalle. Se on kylla aika karismaattinen menopeli, taytyy sanoa. Liikenteen valtavan huuman ja kaaoksen tuntee samalla kun langanlaiha intialaismies kiskoo eteenpain tallaista liikaa syonytta suomalaista. Tosin meikalaisen elaman ensimmainen riksareissu sai huonon kaanteen. Ennen kuin edes tajusin mitaan, juoksi tien varrelta eteemme pikkulapsi. Kuski yritti vaistaa mutta takarengas hurautti armotta naperon yli. Saikahdin aika komeasti. Paikalle ryntasi kymmenkunta naista. Heidan joukossa oleva vanha emanta alkoi huutamaan kuskille ja hutkimaan hanta sandaalilla paahan. Mielettomassa sanaharkassa kuski selitti jotain vuolaasti ja osoitteli vuoroin pyoraansa, vuoroin lasta, joka parkui hurjasti mutta naytti ihme kylla olevan yhtena kappaleena. Paikalle osuneet muutamat miehet nayttivat olevan tilanteesta lahinna huvittuneita. Pahimman selkkauksen paatyttya kuski polkaisi masiinan kayntiin ja poistuimme vaivihkaa.

Kun sitten vihdoin ja viimein loysin yliopistola oikean laitoksen, minulle kerrottiin, etta professori Siddiqui ei ole paikalla ja etta minun kannattaisi odottaa hanen tyohuoneensa edessa. Noin kahden tunnin jalkeen jo hyvaa englantia osaava nainen kavi sanomassa, etta proffa ei tule tanaan paikalle ollenkaan. Noh, karsivallisyys on hyveista paras. Kokeillaan huomenna uudestaan.

2006-07-11T11:28:00.000+05:30

No niin! Tassa sita hikoillaan nettikahvilassa. Skandimerkit puuttuu tasta viestista koska ei annettu kayttaa omaa tietokonetta. Noh, valiako silla.

Kone saapui Delhiin keskiyolla. Lennot menivat suht sujuvasti ja reissu Wienista tanne kesti loppujen lopuksi vain kuusi tuntia. Erikoisuutena lennon aikana naytettiin aito Bollywood-leffa! Sanotaanko, etta ainakin tuon naytteen perusteella paikallisille markkinoille tehdyt intialaiselokuvat vaatisivat hieman tietoista totuttelua. Matkatavarat tulivat ihan asiallisesti samassa kyydissa, vaikka olin varautunut niitakin odottelemaan. Tarkoituksenani oli heti kentalta paastya antaa sellainen mielikuva -mahdollisten huijareiden varalta- etta onhan tama paikka jo kuule nahty ja koluttu. Suunnitelma meni perseelleen kuitenkin jo siina vaiheessa kun yritin kovasti nousta taksiin kuskin puolelta.

Matka pirssilla hostellille kesti varmaankin tunnin. Auton ikkunasta kuikuillessa tajusi todella, etta on sellaisessa paikassa, jollaista ei ole ennen nahnyt tai kokenut. Teilla pyorii kulkukoiria ja paikalliset ihmisetkin makailivat siella sun taalla. Hostellin lahella huomasin, kun lauma lehmia soi roskia kadulla. Minulla kavi ilmeisesti hyva tuuri taksikuskin suhteen. Reissu oli etukateen maksettu lentokentan toimistoon, joten tallaisissa tapauksissa kuski voi joskus jattaa reissumiehen puolimatkassa kyydista ja vaittaa, etta perilla ollaan. Meikalaisen suhari kuitenkin kyseli paikallisilta, missa hostelli oli ja toi niin lahelle kuin auton sai.

Olin tehnyt huonevarauksen hieman epaselvasti, joten minun piti viettaa nyt ainakin ensimmainen yo ainoassa vapaassa, hostellin kalleimmassa super deluxe -huoneessa. Toisaalta se kavi hyvin ikaan kuin pehmeana laskuna, eika ollut suomalaiselle kukkarolle mikaan hilliton repaisy. Hostelli sijaitsee alueella, jossa on paljon tiibetilaisia, eli ulkona on varmasti mielenkiintoiset nakymat kunhan lahden sinne hortoilemaan. Asunnonkin etsinta pitaa aloittaa pikimmiten.

Mutta yhteenvetona siis: tama ei ollut ollenkaan hankala alku talle keikalle.

2006-07-06T19:49:00.000+05:30

Muutama päivä lähtöön. Alan olla jo suhteellisen innoissani. Kahdeksan immuniteetti-injektion, alivuokralaisen hankkimisen ja viisumibyrokratiasta kunnialla selviämisen jälkeen alkaa kaikki olla valmista. Tarkoituksena on siis mennä Jamia Millia Islamia -yliopiston kasvatustieteiden laitokselle New Delhiin tekemään harjoittelua. Viisumikutsussa luki, että toimenkuva on "laitoksen kotisivujen kehittäminen ja auttaminen tietotekniikan soveltamisessa opettajainkoulutukseen". Vielä ei ole tietoa, mikä viikottainen työaika tulee olemaan. Harjoittelu on palkatonta. Jos saan asiani järjestettyä niin voin jossain välissä käväistä keräämässä aineistoa gradua varten.

Kone lähtee maanantaiaamuna 10.7. kahdeksalta aamulla ja perillä olen sikäläistä aikaa puolenyön jälkeen. Varmasti aika rapea olo perillä lentokentällä. Sieltä yritän selvitä saman tien hostelliin. Matkaoppaassa sanottiin, että kenttä kuhisee huijareita, jotka kärkkyvät rättiväsyneitä turisteja. Oikeastaan melkein harmittaa, että hommasin tuon Lonely Planetin opuksen. Kerää vain turhaa matkajännitystä.