Mieleenpainuva paiva, tama. Aamuisen nettituokion jalkeen paatin menna kaymaan Jamia Millia -yliopistolla, missa harjoittelu on tarkoitus tehda. En ollut kuullut harjoittelun ohjaajasta ihan askettain mutta halusin toisaalta poiketa ikaan kuin yllattaen paikalle.

Hostellista saatujen ohjeiden mukaan nappasin polkupyorariksan metroasemalle. Se on kylla aika karismaattinen menopeli, taytyy sanoa. Liikenteen valtavan huuman ja kaaoksen tuntee samalla kun langanlaiha intialaismies kiskoo eteenpain tallaista liikaa syonytta suomalaista. Tosin meikalaisen elaman ensimmainen riksareissu sai huonon kaanteen. Ennen kuin edes tajusin mitaan, juoksi tien varrelta eteemme pikkulapsi. Kuski yritti vaistaa mutta takarengas hurautti armotta naperon yli. Saikahdin aika komeasti. Paikalle ryntasi kymmenkunta naista. Heidan joukossa oleva vanha emanta alkoi huutamaan kuskille ja hutkimaan hanta sandaalilla paahan. Mielettomassa sanaharkassa kuski selitti jotain vuolaasti ja osoitteli vuoroin pyoraansa, vuoroin lasta, joka parkui hurjasti mutta naytti ihme kylla olevan yhtena kappaleena. Paikalle osuneet muutamat miehet nayttivat olevan tilanteesta lahinna huvittuneita. Pahimman selkkauksen paatyttya kuski polkaisi masiinan kayntiin ja poistuimme vaivihkaa.

Kun sitten vihdoin ja viimein loysin yliopistola oikean laitoksen, minulle kerrottiin, etta professori Siddiqui ei ole paikalla ja etta minun kannattaisi odottaa hanen tyohuoneensa edessa. Noin kahden tunnin jalkeen jo hyvaa englantia osaava nainen kavi sanomassa, etta proffa ei tule tanaan paikalle ollenkaan. Noh, karsivallisyys on hyveista paras. Kokeillaan huomenna uudestaan.