Olen Pitkäsen Tuure, 26-vuotias sosiologian opiskelija Tampereelta. Tein tämän blogin lähinnä matkapäiväkirjaksi Intian-reissuni ajalta 10.7. - 22.12.2006. Sähköpostiosoitteeni on tuure.pitkanen@uta.fi

12.7.06

Heräsin kaatosateen ryminään. Olin sopinut aamuksi tapaamisen yliopistolla harkkapaikan järjestäjän, kasvatustieteiden laitoksen johtajan pforessori Akhtar Siddiquin kanssa. Matkanteko riksoilla oli aika märkää puuhaa. Delhin tiet on tehty siinä määrin epävirallisesti, että jättimäisiä vesirapakoitakertyy sinne tänne, paikoin melkein polviin asti. Selvisin kuitenkin yliopistolle juuri ajoissa ja tapasin ensimmäistä kertaa professorin henkilökohtaisesti. Sitä en tosin tiennyt, että tapaamisesta muodostuisilyhyt oppitunti paikallisesta tapakulttuurista. Suomessa jos professorikin sopii tapaamisen nuoremman henkilön kanssa, hoitaa hän asiat kuntoon tuon saman ihmisen kanssa kahden kesken.Täällä ei ilmeisesti menetellä samalla tavalla. Lyhyen kuulumisten kyselyn jälkeen professori nousikin tuolistaan ja poistui toiseen huoneeseen mitään sanomatta. Jäin istumaan ja odottelemaan, kun en muutakaan osannut tehdä. Tovin kuluttua proffa tuli takaisin ja alkoi soittelemaan ilmeisesti joitain työpuheluja hindiksi. Huoneessa kävi välillä muuta henkilökuntaa allekirjoituttamassa papereita ja keskustelemassa ties mistä. Silloin tällöin professori katsoi minuun ja sanoi lauseen tai kaksi, kunnes tarttui taas luuriin. Istuin hänen pöydän äärellä yli tunnin, jonka aikana keskustelimme kahdestaan ehkä viiden minuutin ajan. Tosin odottelu oli mukavampaa, kun eteeni tuotiin yhtäkkiä teetä.

Kaiken kaikkiaan opettavainen kokemus. Arvelin, että kysymys "Tulisinko takaisin parempaan aikaan?" olisi herättänyt tilanteessa lähinnä hämmennystä. Olisiko niin, että korkea-arvoisilla henkilöillä on täällä tapana jakaa huomionsa useammalle asialle ja henkilölle kerrallaan?Huomasin nimittäin odotellessani, että professorin työpöydän ympärille oli aseteltu kokonaista yhdeksän tuolia.

Tapaamisen loppuvaiheessa sovimme, että aloittaisin hommat vasta tulevana tiistaina. Professori pyysi vielä yhtä virkailijaa (tai palvelijaa) viemään minut katsomaan mikroluokkaa, joka näytti olevan suhteellisen hyvä paikalliset olot huomioon ottaen.

Päätin ottaa yliopistolta bussin takaisin kaupungin keskustaan. Bussien lähtöpysäkki oli suhteellisen epämääräinen mutainen mesta. Ihmettelin aluksi, miksi kukaan muu ei seisoskellut odottelemassanysseä samalla puolen tietä kuin minä. Sitten huomasin, että paikallisilla miehillä on tapana käydä virtsaamassa juuri samalle puolelle raittia. Ilmankos ne pojat osoittelivat ja nauroivat ohimennessään. Täällä pitää muuten ylipäänsä kehittää aika hyvä toleranssi eritteitä kohtaan. Ukoilla on tapana kusta, sylkeä ja niistää maastohiihtotyylillä nenänsä kadulle. Julkisia kyykkykakkaajia en ole sentään saanut kunniaa tavata. Kaupungin keskustan katujen -myös vilkkaasti liikennöityjen- varsilta löytyy pisoaareja, jollaisia Suomessa näkee lähinnä festarikäytössä. Kun tuohon laitetaan päälle vieläsatunnainen lehmän- tai koirankikkare, tarjoaa päiväkävely kaupungilla oikean tuoksujen eedenin.

Minulla ei ollut aavistustakaan, miten bussilla reissataan, joten nousin vain paikallisten mukana kyytiin. Dösä oli värikkään näköinen mutta kuitenkin hyvin vahvasti priimapäivänsä jo nähnyt. Rahastaja kävi perimässä kymmenen rupiaa (20 senttiä) per naama. Matkan varrella oli muutamia varsinaisia pysäkkejä mutta suurin osa seurueesta ennemmin loikki sisään ja ulos koko ajan avoimesta ovesta silloin kun bussi oli pysähtyneenä liikennevaloihin tai ruuhkaan. Ketään ei toisaalta pelottanut tehdä samaa suoritusta myös vauhdissa. Siinä vaiheessa kun TKL:n kuski sanoisi, että "ny on jo liian täynnä perkele", nousi auton kyytiin vielä toistakymmentä sielua. Muutama roikkui koko ajan puoliksi bussin ulkopuolella.

Etukäteen luulin, että tässä kaupungissa olisi enemmän länsimaalaisia. Tilanne on kuitenkin sellainen, että kerään monissa paikoissa tuijotuksia poikkeavan ulkonäön vuoksi. Toisaalta siinä tuntee itsensä ainakin erikoiseksi.

Paluumatkalla hostellille satuin jakamaan riksan aika viehättävän tiibetiläisen näköisen tytön kanssa. Kun selitin, ettäolin etsimässä asuntoa, hän antoi hommaan todella hyviä vinkkejä ja käski vielä soittamaan, jos asiat eivät hoidu. Olin todella positiivisesti yllättynyt ja oli ylipäänsä mukavaa jutella jonkun kanssa pitkästä aikaa. Tällä viikolla on kyllä luotava uusia kontakteja ihan yleisen viihtyvyyden parantamiseksi.

Tässä kun lukee omia tektejään niin huomaa, että niistä saattaa ehkä välittyä hieman pessimistinen kuva Delhistä. Kokemuksena tämä on kuitenkin ollut tähän mennessä hieno ja sitten vanhempana muisteltavaa materiaalia tulee joka päivä.