Takana on kaksi tähän mennessä kaksi antoisinta päivää tämän keikan ajalta. Kaikki alkoi siitä, kun läksin kaupungille etsimään itselleni tekemistä. En ole varmaankaan vielä blogissa tuonut esille sitä tosiasiaa, että en ole tehnyt Delhissä vielä päivääkään rehellistä työtä. Jamia Millia -yliopisto on ilmeisesti vieläkin lomalla, joten työharjoittelukuviot ovat olleet pienimuotoisia.

Menin Deepalaya-nimisen järjestön toimistolle käymään eilen aamulla. Deepalaya pyörittä lahjoitusvaroin köyhien lasten ja nuorten kouluja Delhissä ja ympäröivällä maaseudulla. Olin sopinut tapaamisen etukäteen mutta olin melko epävarma tulevasta vastaanotosta, koska minulla ei ole sektorilta kokemusta. Kuitenkin perille saapuessani minut toivotettiin heti tervetulleeksi ja esiteltiin koko toimiston poppoolle järjestön johtajaa myöten. Vapaaehtoistyömahdollisuuksia on kuulemma lukuisia aina varojenkeruusta lasten opettamiseen.

Samana iltapäivänä minut kiidätettiin tutustumiskierrokselle kahden järjestön kouluun. Molemmat rakennukset ovat suhteellisen siistejä ja paikalliset olot huomioon ottaen hyvin varusteltuja. Koulut on rakennettu slummien välittömään läheisyyteen, jotta lapset pääsevät tunneille vaivatta ja alueen asukkaat pystyvät tarvittaessa käyttämään tiloista löytyvää ilmaista lääkäripalvelua. Peruskouluopetus ei ole Intiassa ilmaista. Toisen koulun johtaja kertoi minulle, että yleensä perhe joutuu maksamaan siitä 3000 rupiaa eli noin viisikymmentä euroa kuussa. Köyhä perhe saattaa raapia kasaan 6000 rupiaa per kuukausi, joten lasten kouluttaminen jää äkkiä hoitamatta. Deepalayan koulut tarjoavat opetuksen 50 rupialla eli vajaalla eurolla kuussa. Maksusta voi neuvotella, koska usein käy niin, että perheellä ei ole edes tuollaista summaa koulutukseen sijoitettavaksi.

Vaikka kiertokäynnit kouluissa olivat todella kiinnostavia, minulle tuli välillä vaivautunut olo näin pelkkänä ulkomaisena opiskelijapummina. Mennessämme sisään teknisen työn luokan askareita seuraamaan, kaikki opiskelijat ampaisivat seisomaan. Herrajestas. Ylipäänsä minusta oli ihmeellistä, että koulujen johtajat näyttelivät minulle tiloja henkilökohtaisesti.

Minut oli myös kutsuttu seuraavaksi päiväksi Deepalayan porukan mukaan katsastamaan maaseudulla 60 kilometrin päässä Delhistä toimivia järjestön kouluja. Hoksasin heti, että mahdollisuus on tietenkin käytettävä hyväksi. Tänä aamuna ponkaisin sängystä ylös ja palasin järjestön toimistolle. Seitsemän hengen ryhmämme lähti jeepillä liikenteeseen yhdeksältä. Olin joukon ainoa ulkomaalainen. Lähes koko sakki oli menossa maaseutukylän kouluja katsastamaan ensimmäistä kertaa. Oppaanamme oli nuori nainen nimeltä Poonam, joka on työskennellyt paljon ko. projektissa.

Ensimmäisen kylän koulu oli ammattiopisto, jossa nuorille neuvotaan elektroniikka-asennusta sekä annetaan perusvalmiuksia atk-puolella. Yhdessä luokassa istui riveittäin paikallisia kirkkaisiin väreihin pukeutuneita tyttöjä hurisevien ompelukoneiden äärellä tekemässä perinteisiä vaatteita vientiin.

Toiselle koululle vievä tie oli monttuinen ja mutainen ja kuski joutui ajamaan perille varovaisin ottein. Käytännössä keskellä peltoja sijaitseva koulu on iso kompleksi, jaettuna eri rakennuksiin, joissa pienet lapset sekä oppivat että majoittuvat. Koulun johtaja on tomera täti, joka kertoi innokkaasti koulun toiminnasta sekä sen kohtaamista ongelmista yhteisössä. Puhe oli enimmäkseen englantia mutta rouva heitti sekaan hindiä niin liberaalisti, että lopputulos kuulosti minusta oudon viihdyttävältä. Meille kerrottiin, että etenkin paikallisissa muslimiperheissä köyhyys juontaa joskus juurensa jo perheen paisumiseen. Lapsia on usein kymmenkunta mutta rouva tiesi joitain tapauksia, joissa mies ja vaimo (tai vaimot) ovat pyöräyttäneet maailmaan kahdeksantoista omaa kersaa. Jopa Deepalayan työntekijät olivat pöyristyneitä tästä kuullessaan ja ihmettelivät, miten jotkut eivät osaa lopettaa touhujaan ajoissa. Kierroksella mukana ollut Delhin koulun johtaja reagoi tässä vaiheessa hieman arvelluttavalla kommentilla:

"Tämä ongelma meillä Intiassa on. Kolmenkymmenen vuoden päästä muslimeja on niin paljon, että he kaappaavat kaiken vallan!"

Lounastimme koulun ruokalassa. Ennen syömään ryhtymistä kaikki lapset nousivat äkkiseltään seisomaan, sulkivat silmänsä ja kämmenet vastakkain asetettuna lausuivat yhteen ääneen hindurukouksen, joka kaikui iloisesti seinissä. Siinä vaiheessa minulle tuli mieleen, että jokainen meistä ei pääse tällaista tapahtumaa todistamaan.

Vierailimme lasten majoitustiloissa ja etenkin pojista moni katseli minua jatkuva hymy päällä. He tulivat kättelemään ja tervehtivät sillä vaatimattomalla englannilla, mitä olivat oppineet. Koulun oppilaista osa on vain köyhistä perheistä mutta jotkin heistä ovat karanneet kotoaan esimerkiksi pahoinpitelevien vanhempien kourista.

Eilen Deepalayan toimistolla käydessäni järjestön johtaja sanoi, että voisin halutessani tehdä vapaaehtoistyötä kyseisessä maaseutukoulussa ja asua siellä. Tämä vaihtoehto on kuitenkin käytännössä lähinnä mahdottomuus. Poonam kertoikin, että maaseutukoulun yksi suurimmista haasteista on pätevien opettajien löytäminen. Etenkin nuorten -edes paikallisten- kantti ei kestä maaseutuelämää kuukausikaupalla. Omalta osaltani vierailujen tarkoitus oli lähinnä järjestön toimintaan tutustuminen. Olen tullut siihen tulokseen, että Deepalayan työ on sen verran arvokasta, että palaan ensi viikolla asiaan ja kysyn, josko voisin antaa heille oman panokseni toimistotyön merkeissä.

Näin muuten tämän ekskursion aikana ensimmäistä kertaa paikallisia matkustamassa bussien päällä. Tavan yleisyydestä kielii se, että Delhin uuden metron käytävillä on kylttejä, joissa pyydetään ihmisiä välttämään metron katolla istumista matkan aikana.