Delhissä jälleen.

Onnetar väänsi meille hampaattoman hymyn ja nappasimme paikat junasta perjantaina aamuyöllä. Minä ja Reima saavuimme pääkaupunkiin lauantai-iltapäivänä. 36 tunnin junareissu sujui yllättävän mukavasti, ehkä lähinnä siksi, että suurimman osan ajasta olin kunnon unikoomassa. Heräilin välillä lueskelemaan tai siihen, kun tumma pikkupoika tiiraili tätä keskellä päivää torkkuvaa matkailijaa.

Goalla kannatti ehdottomasti käydä, jotta sai viimeisenkin vahvistuksen siitä, että Intiasta voi myös löytää jotain erikoisen kaunista. Sesonki ei ollut vielä alkanut, joten rannoille ja ravintoloihin mahtui aina muitta mutkitta. Hieman yllättävää oli se, että hotellimme omistaja neuvoi meitä oitis kohti turistirantaa ja kehotti välttämään intialaisten biitsiä. Erotteluun lienee syynä länsimaisten bikinityttöjen ja seksuaalisesti turhautuneiden intialaismiesten tukala yhteensopimattomuus. Paikalliset naiset näet pulikoivat vedessä sari (perinteinen kokovartaloasu) yllään. Rannan turistiosuudelle ei ollut intialaisilta tietenkään pääsy kielletty mutta heitä oli paikalla todella vähän.

Goan kiehtovimpia piirteitä on sen roomalaiskatolisuus. Alue kuului Portugalille vuoteen 1961 saakka, jolloin Intian silloinen pääministeri Jawaharlal Nehru heitti siirtomaavallan pellolle. Uskonto jäi. Goan vehreän kasvillisuuden seassa pilkistää haikeasti rapistuneita valkoisia kirkkoja ja pieniä kappeleita. Bussin tuulilasiin on kirjoitettu "May Saint Anthony bless our journey" ja peruutuspeilistä roikkuu rukousnauha. Monia intialaisia, etenkin kaikkein vähäosaisimpia, kääntyi aikoinaan joukolla kristinuskoon paetakseen hindulaisuuden ahdistavaa kastijärjestelmää. Kuitenkin lopulta kastijako siirtyi melkein sellaisenaan uusien kirkkojen hierarkiaan.

Yksi hienoimmista puolista Intiassa oleskelussa on se, että olen täälläkin tavannut kosolti porukkaa ympäri maailmaa. Meidän Goan-köörissä oli mukana nigerialainen Marian, joka jossain vaiheessa selitti kuuluvansa paikalliseen aatelissukuun. Pyörimme siis rantsulla aidon afrikkalaisen prinsessan kanssa. Mukana oli myös afroamerikkalainen kaverimme Tameka, josta olen kertoillut useaan otteeseen tässä blogissa. Nämä kaksi tyttöä tutustuivat jossain vaiheessa nigerialaiseen nuoreen mieheen, joka sanoi pelaavansa ammatikseen jalkapalloa eteläintialaisessa joukkueessa. Tytöt olivat ilmeisesti valitelleet ääneen sitä, että heillä ei ollut vielä paluulippuja Goalta Mumbaihin. Mies, jota tytöt kutsuivat nimellä "Beckham", lupautui oitis maksamaan kimmoille lennot.

Ällistyttävintä tässä yhtälössä oli se, että sekä Mariam ja Tameka pitivät elettä täysin normaalina. Tameka on kommentoinut usein, että miehen pitää maksaa siitä hyvästä, että hän on nauttinut seurastasi. Miriam puolestaan kertoi, että nigerialaiset miehet maksavat aina kaikki laskut naisten puolesta, puolituttujenkin. Joka tapauksessa jalkapalloilijamme köyhtyi tässä rytäkässä ainakin 250 euroa. Suomalainen pragmaattinen poikamies pyörittelisi päätään muistellessaan äijää, joka käytti silmittömästi tuohta naiseen, voidakseen vain saattaa hänet -useiden lähestymisyritysten jälkeen- lopulta lentokentälle.

Ryhmässämme oli myös turkkilaistyttö Özlem, johon tutustuin jo heinäkuussa. Hän kuvailee mielellään kotimaataan ja perhettään ja on selvästi ylpeä turkkilaisuudestaan. On tietenkin kunnioitettavaa, jos joku pitää tietoisesti yllä vahvoja kansallisia juuriaan. Kuitenkin eräs kommentti aiheutti minussa pienen inhoreaktion. Özlem kertoi Istanbulin puolalaisesta korttelista ja sen syntyhistoriasta. Hieman ennen toisen maailmansodan alkua joukko puolalaisia lähti maastaan. Silloin kuulemma "Suuri Johtajamme Atatürk avasi valtiomme rajat pakolaisille". Tuntuu oudolta, että länsimaistuneen EU-kandidaattivaltion kansalainen luonnehtisi entistä valtionpäämiestään tuolla tavalla. Olisi varmaankin melko vakava virheliike kysyä kaveriltamme tietyistä turkkilaisen historian päivänvaloa kestämättömistä aiheista, kuten esimerkiksi kurdien kohtelusta tai armenialaisten joukkomurhasta. Kun olemme kaikki ulkomaalaisia Intiassa, meitä yhdistävät piirteet, siis ne, jotka erottavat meidät intialaisista, jättävät usein harhauttavasti varjoonsa ne seikat, jotka tekevät meistä pohjimmiltaan omien kulttuuriemme yksilöllisiä kasvatteja.