Nyt on tehty paras matka Intiassa oleskelun aikana (ks. kuvat ) Yli viikon kestänyt keikka oli fyysisesti vaativat mutta sitäkin antoisampi. Minä, Reima ja hänen tyttöystävänsä Niamh lähdimme liikkeelle viikko sitten sunnuntaina ja teimme reilun kahdentoista tunnin bussimatkan Manalin pikkukaupunkiin Intian Himalajan kupeessa. Luonto ja maisema erosivat huomattavasti siitä, mitä Delhissä on tarjolla. Pölyisen tasangon ja palmujen sijasta kaupunkia ympäröivät havupuut ja vaikuttavat jyrkänteet.

Matkasuunnitelma edellytti armotonta suunnistamista korkeuksia kohti, joten jatkoimme pian taivallusta siirtymällä vuoristokyliin. Bussitus Kazan pikkukaupunkiin lähelle Kiinan rajaa oli hermostuttavuudessaan vertaansa vailla. Vuoristotiet olivat kuoppaisia, kapeita ja osittain laksoon valuneita. Ikkunasta avautui näkymä syvään rotkoon, josta mikään menopeli ei selviäisi pois rusinaa kummempana. Matkan hankaluudesta kertoo se, että vain 180 kilometrin taivaltaminen vei yli kymmenen tuntia.

Olimme varanneet yli puoli viikkoa ns. akklimatisoitumiseen eli ohueen ilmaan totuttautumiseen. Kahden ja puolen kilometrin korkeudesta alkaen monilla saattaa näet esiintyä vuoristotaudin oireita alhaisen happipaineen takia. Matkalla Kazaan bussimme teki yhden pysähdyksen paikassa, jonka jälkeenpäin kuulin ollleen neljässä ja puolessa kilometrissä. Läksin ulos valokuvausekskursiolle ja korkeus teki heti nöyräksi. Pelkkä rauhallinen kävely sai minut armotta hengästymään ja kompuroinkin heti autoon takaisin rauhoittumaan.

Siirtyessämme viikon aikana aina ylemmäs majoittumaan, tarkkailimme toistemme fyysistä kuntoa herkeämättä. Joko satumaisen onnen tai hyvän, suunnitelmallisen totuttautumisen ansiosta vältyimme kaikki vuoristotaudin synkimmiltä puolilta, siis hengenahdistukselta ja hallusinaatioilta. Loppuviikosta majoituimmekin jo sujuvasti teltassa yli neljän ja puolen kilometrin korkeudessa. Lauantaina repäisimme ylös harjanteelle viiteen kilometriin. Allekirjoittaneella jalat olivat tosin siinä vaiheessa niin raskaat, että jäin pitämään paussia ja katsomaan kun Reima ja Niamh nousivat vielä 5120 metrin korkeuteen Changmadan-nimiselle huipulle. Näkymät kyseiseltä paikalta olisivat varmasti olleet kerrassaan upeat mutta olin jo omaan suoritukseeni enemmän kuin tyytyväinen. En olisi uskonut, että selviäisin kuitenkin Mont Blancia korkeammalle vaelluksemme aikana.

Tämä oli monilta osin aivan kuin matka eri maahan. Suurin osa kyläläisistä näytti tiibetiläisiltä ja he puhuivat aivan omaa kieltään. Vuoristossa pystyi kokemaan täydellisen rauhallisuuden ja vapauden kaikista kaupustelijoista ja huijareista. Luonto oli armottomuudessaan tyynen kaunis. Keskipäivän UV-säteitä pommittava aurinko väistyi joka yö pakkasen tieltä. Yksi ekskursiomme kohokohdista oli vierailu Ki Gompassa, luostarissa 4200 metrin korkeudessa. Yksi viininpunaiseen kaapuun sonnustautuneista kaljuista munkeista opasti meitä rukoushuoneisiin ja esitteli laitoksen korvaamattomia taideteoksia.

Matka takaisin Delhiin oli siinä mielessä erikoinen, että päätimme ostaa liput makuupaikoilla varustettuun bussiin. En ollut ikinä nähnyt vastaavaa viritystä Suomessa. Kokeilu jäi tosin omalta osaltani viimeiseksi. Kussakin kopperossa oli kaksi vajaa neljäkymmentä senttiä leveää petiä vierekkäin. Minä sain kunnian nukkua bussin takaosassa yhteensä kolmen eri ventovieraan nuoren miehen kanssa. He vaihtoivat jostain syystä nukkumisvuoroja keskenään, yhden ollessa vieressäni kerrallaan. Ensimmäinen jamppa poltti ikkunanraosta tupakkaa ja toinen oli ilmeisesti syönyt jotain erittäin kuitupitoista. Kuskilla oli intialaista bensaa suonissaan, joten matkapahoinvoinnista kärsivät yksilöt tuikkivat päitään ikkunoista pitkin yötä ja hylkäsivät lastejaan maantielle. Bussi sai vauhtiraidat kylkeensä.

Palatkaamme taas Delhin arkeen ja vapaaehtoistöihin. Takaisin tullessani sain onnekseni kuulla, että kämppäkavereillani ei ole ainakaan välittömiä suunnitelmia muuttaa minnekään.