Häissä jälleen (ks. kuvat). Eilisiltana kävimme skandinaaviporukalla transgender-keskuksen työntekijän tyttären vihkijäisiä katsomassa. Maria on vapaaehtoisena keskuksessa ja oli saanut kutsun sitä kautta.

Tässä maassa -niin kuin kaikissa muissakin- häät ovat erilaisia joka kerta. Näissä karkeloissa puitteet olivat nätit, joskin pienehköt paikalle tulleelle väkimäärälle. Sunnuntaisissa julhissa en myöskään herättänyt ainoana ulkomaalaisena erikoisempaa huomiota, kun taas näissä kemuissa ympärillemme kerääntyi aika ajoin mittava rinki, josta meitä vain tuijotettiin mitään kontaktia ottamatta. Yleisesti ottaen kansaa oli hääteltan sisällä jatkuvasti niin paljon, että tunsin välillä tarvetta käväistä kadulla hengähtämässä.

Moni mies(?) pyyteli tanssimaan värikkäälle lattialle mutta mumisin heille vain kuntosalilla venäytetystä selästäni. En edes valehdellut!

Kun ruoan jako aloitettiin, kööri hyökkäsi tarjoilupöytiin päin ja rytinässä mummeleitakaan ei säästelty tönimistaktiikoilta. Kaikkia muita pidempänä sain ujutettua lautaseni olkapäiden välistä kiltille tarjoilijalle, joka tarjoutui tekemään minulle valmiin annoksen. Tilanne oli suhteellisen huvittava ja esitti jälleen hillittömän vastakkainasettelun kotimaisiin häihin verrattuna.

Eräs mielenkiintoinen piirre häävieraiden suhteen oli transgender-keskuksessa kokoontuva väki. Paikalla oli runsaasti transgender-ihmisiä. Siis miehiä, jotka kokevat itsensä naisiksi, pukeutuen asianmukaisesti. Paikallisittain ilmaistuna hijra. En nyt tässä lähde elaboroimaan sen kummemmin tähän käsitteelliseen miinakenttään. Menin jo määrittelemään hijrat eräässä edellisessä postauksessani "aseksuaaleiksi". Pikkusisko tiedotti huvittavan epäonnistuneesta yrityksestäni. Katsokaa vaikka hääkuvat. Tai voitte kartuttaa tietoa Marian blogista.

Kuvata sain avoimesti ja reilusti. Varsinkin hijrat halusivat poseerata yksin ja kavereiden kanssa alinomaan. Tässä on yksi piirre, jota en ole intialaisisesta ihmisestä ymmärtänyt tähän mennessä: hän pyytää vierasta ihmistä ottamaan hänestä kuvan. Siis vieraan kameralla. Jälkeenpäin ei pyydetä lähettämään kuvaa sähköpostilla, ei haluta samaa kuvaa omalla kameralla (jos sellaista sattuu omistamaan). Ehkä sydäntä vain lämmittää ajatus siitä, että toisella puolen maapalloa joku sitten katselee minuakin.