Olen Pitkäsen Tuure, 26-vuotias sosiologian opiskelija Tampereelta. Tein tämän blogin lähinnä matkapäiväkirjaksi Intian-reissuni ajalta 10.7. - 22.12.2006. Sähköpostiosoitteeni on tuure.pitkanen@uta.fi

10.12.06

Eilisen pessimistisen kirjoittelun jälkeen tämä maa tuottikin iloisemman yllätyksen.

Kävin tänään iltapäivällä työkaveri Virendran luona. Pyörittelimme projektiimme liittyviä tietokoneohjelmia ja ohessa mies alkoi puhumaan siitä, että hänen perheensä (jonka luona hän asuu) on menossa naapureiden häihin illalla. Olinkin nähnyt suuren, värikkään telttavirityksen asuntorakennuksen piha-alueella. Ei kestäny kauaa, kun minua jo alettiin kutsumaan mukaan tilaisuuteen. Suomalaisiin häihin ei hevin uskalleta mennä ilman puoli vuotta etukäteen lähetettyä kutsua. Intiassa sen sijaan isännät ja emännät eivät revi pyhähousujaan, jos paikalle tuleekin ulkomaalainen kummajainen mutkan kautta. Hetkellisen epäröinnin jälkeen päätin tulla paikalle kotona pistäytymisen jälkeen.

Virendra neuvoi saapumaan noin kymmenen aikaan illalla. Ajankohta vaikutti myöhäiseltä ja paikalle saapuessani luulin, että kekkerit olivat jo ohi. Punjabilaista diskopoppia päästeltiin kovaäänisistä ilmoille ja pienellä tanssilattialla oli kokoelma innokkaasti tanssivia lapsia ja nuoria miehiä. Kävikin ilmi, että kyseessä oli vain alkulämmittely. Menin käymään taas Virendran perheen asunnossa ja kävelimme sieltä porukalla viereiseen häämiljööseen. Paikalla oli kuulemma vasta morsiamen suku ja varsinainen hääseremonia alkaisi huomattavasti myöhemmin.

Oransseilla, valkoisilla ja punaisilla kankailla koristeltu rajattu alue oli kirkkaasti valaistu. Seinämiä reunusti mahdottoman pitkä buffettijono, josta tarjoiltiin auliisti maukasta intialaista purtavaa. Kävimmekin heti ruoan kimppuun. Pääkokki tarjoili minulle yhtenään eri ruokalajeja kokeiltaviksi. Hän oli ollut aiemmin rahtilaivan kokkina ja kiertänyt yhden jos toisen maailmankolkan. Mies oli ilmeisesti tutustunut myös protestanttisiin kulttuureihin:

"Näinhän se on että pohjoisessa lyödään joka kuukausi uutta sormusta sormeen. Intiassa mennään naimisiin kerran."

Minulla oli tietenkin kamera olalla ja kuvatessani herätin sen verran huomiota, että varsinkin pienet lapset ryntäsivät heti luokseni ja suorastaan vaativat minua ikuistamaan heidät moneen kertaan. Kuvaamisen jälkeen näytin heille kameran ruudulta lopputulosta ja hillitön lauma muksuja ympäröi minut, työnnellen toisiaan edestä nähdäkseen edes vilauksen itsestään digitaalimuodossa.

Koko ajan taustalla jytisi bollywood-musiikin lantiota ravisteleva rytmi, väistyen aika ajoin länsimaisen hip hopin tieltä. Tanssilattia ei tyhjentynyt missään vaiheessa.

Lähempänä puoltayötä sulhasen perhe alkoi valumaan paikalle. Ei tosin kovinkaan huomaamattomasti. Tuleva aviomies kärrättiin paikalle hevosvaunuilla, hillittömästi rummuttavan ja tanssivan seurueen vanavedessä. Itse häissä ei tarjoiltu alkoholia mutta sulhasen äijäkaverit olivat tilaisuuteen saapuessaan jo todella miehekkäässä humalassa. Jotkut tavat ovat näköjään maailmanlaajuisia.

Tilaisuutta juhlistettiin holtittomasti sinkoilevilla ilotulitteilla ja äänekkäillä paukkupommeilla. Laukoessani kameralla menemään savun keskellä, taisin saada hetkellisen aavituksen siitä, millaista on olla sotakuvaajana.

Virendra sanoi, että hänen perheensä poistuu tässä vaiheessa paikalta, koska morsiuspari ei ole heille aivan lähimpiä tuttuja. Katsoin itsekin parhaaksi suunnata kotia kohti, vaikka Virendran vanhemmat tarjosivat yösijaakin. Varsinainen uskonnollinen toimitus jäi siis häissä näkemättä mutta jo pelkät alkukarkelot olivat suorastaan mainiot. Mikä hurja kontrasti perisuomalaisiin häihin, joissa napotetaan sievästi etukäteen määrätyillä paikoilla, kuunnellaan pakolliset puheet ja seurataan kahvikuppi etusormeen kiepautettuna sitä ohjelmaa, joka on lehtiseen painettu. Minut yllätti myös paikallisten vieraanvaraisuus tilaisuuden ainutta valkonaamaa kohtaan.

Keskiviikkona menen toisiin häihin. Tässä vaiheessa tiedän varmasti, että viihtyminen ei tule olemaan ainakaan tilaisuudesta kiinni.

2 Comments:

Blogger Maria & Mayank said...

Hei, mahtavaa!
"Laukoessani kameralla menemään savun keskellä, taisin saada hetkellisen aavituksen siitä, millaista on olla sotakuvaajana." :D
Marras- ja joulukuu ovat yksi most auspicious ajanjakso hinduhäille, minäkin kuuntelin eilen torvituuttausta ja katselin raketteja, jotka kantautuivat jostain läheltä... Onhan sotakuvaaja valmis jo seuraavaan koitokseen? ;)

11 joulukuuta, 2006 11:47

 
Blogger Tuure Pitkänen said...

Jep. Nähdään keskiviikkona.

11 joulukuuta, 2006 14:45

 

Lähetä kommentti

<< Home