Mikä on tässä maassa ihmishengen arvo?

Kun tulin Delhiin, liikenteen krooninen epäjärjestys ja huimapäisyys säikäyttivät aluksi mutta tuudittauduin siihen ajatukseen, että paikallisilla on omat niksinsä auto- ja moottoripyörähelvetissä selviytymiseen. Ehkä loppujen lopuksi täällä ei ole sen vaarallisempaa liikkua kuin Suomessakaan. Suurin osa ajoneuvoista on ruosteen valtaamia, natisevia virityksiä, joihin laitetaan sisään tavaraa ja kansalaisia kunnes ne miltei pursuavat kadulle. Mutta mitäpä siitä. Pääasia että hommat hoidetaan kotiin, eikö näin?

Äsken asunollemme tuli kämppäkaverini Phuntsok, mukanaan siskonsa, serkkunsa ja palvelijamme. He palasivat saattamasta Phuntsokin vanhempia rautatieasemalle ja paluumatkalle he olivat lähteneet autoriksalla, tuolla kolmipyöräisellä vekottimella, josta olen useaan otteeseen tarinoinut näissä kirjoituksissa. Hieman ennen kämpällemme saapumista ajoneuvon etupyörä napsahti irti ja koko kottero kaatui vauhdista kyljelleen. Phuntsok oli istunut reunalla ja hän ontui polvivammaansa. Palvelijallamme oli vielä verta vuotavia haavoja käsissään mutta hymy naamallaan, kuten aina.

Tässä kaupungissa ei ole mitään ajoneuvokatsastuksen tapaista, joten kulkuneuvon huolto hoidetaan kunkin kuskin käyttövarojen ja mielenkiinnon puitteissa. Autoriksoilla matkustamista ei voi pokerinaamalla luonnehtia turvalliseksi mutta ketä täällä kiinnostaa? Vaikka katsastuksia tehtäisiin, niistä selviäisi yksinkertaisesti lahjomalla.

Liikennevälineet ovat fataalissa kunnossa ja liikennekulttuuri itsessään mielestäni kestämätöntä. Hyvään onneen ei voi luottaa. Viime viikolla matkustin kaverini kämpälle autoriksalla. Eräällä päätiellä kuski ryhtyi kääntymään oikealle, jättäen kuitenkin aavistuksen verran liikaa tilaa sille puolelle kulkupeliänsä (vas. puoleinen liikenne). Vilkutkaan eivät näissä vehkeissä yleensä toimi. Takaa tuli suuri kaupunkimaasturi, joka pyyhkäisi vauhdilla liikenteenjakajan ja autoriksan välistä, kolhaisten oikeaa sivua. Onneksi autoriksa ei ollut vielä kääntynyt tielle sivuttain.

Eilen illalla kävin rock-konsertissa Marian ja ruotsalaisen Axelin kanssa. Poistuessamme yliopistolta, jossa he opiskelevat, ajoimme yhden kampusasuntolan ohi. Marialla on siellä huone. Naispuolisille opiskelijoille varatussa asuntolassa on järkkymätön politiikka, jonka mukaan poikia ei päästetä portista sisälle. Eräänä päivänä paikalle oli saapunut ambulanssi noutamaan avun tarpeessa olevaa tyttöä. Axel kertoi, että koska ambulanssimiehistö edusti väärää sukupuolta, opiskelijoiden piti itse kantaa kaverinsa portille, jotta hänet saatiin hoitoon. Asuntolan johtaja on ilmeisesti erittäin periaatteellinen ihminen. Tai täydellinen sosiopaatti.

Suomalaista yhteiskuntaa luonnehditaan joskus ylenpalttisen holhoavaksi. Maaksi, joissa ihmisiä suojellaan jopa omalta itseltään. Paremman järjetelmän puutteessa sanon, että kyllä kelpaa, kiitos.