Viime postituksessa kerroin televisiohankinnastamme. Olohuoneen nurkassa kyttää nykyään Samsungin 21-tuumainen toosa. Näihin päiviin asti olin asunut Intiassa kokonaan ilman TV:n läsnäoloa mutta en todellakaan pitänyt tilannetta millään tavalla hankalana. Olin jo Tampereella muuttunut hyvin televisiokriittiseksi yksilöksi. Nykyinen kantani sai ennestään vahvistusta kun havaitsin, millainen muutos asunnossamme tapahtui laatikon astuttua elämäämme. Delhissä kanavia peruskaapelipaketillakin saanee viisi-kuusikymmentä, joten sohvakommando voi halutessaan selailla tarjontaa vuorokauden läpi. Töllö karjuukin kämpässämme koko inhimillisen valveillaoloajan.

Aiemmin kämppäkaverini sentään kävivät joko elokuvissa tai hakeutuivat interaktiivisen viihteen (minun tietokone) pariin. Keskusteluakin tiedetään olleen. Joku saattoi lukea. Nyt heidän kaikkien katse on kiinnittynyt lättäruudun ulosantiin. Mitä tyhjempi ohjelma, sen parempi.

Kaverini Teemu -joka tulee Tampereen-kämppikseni Kaurin ohella tänne vierailemaan- huomautti aikoinaan, että televisio on sosiaalisessa tilanteessa ikään kuin hierarkian huipulla. Telkku saa niin paljon vilpitöntä huomiota osakseen, että ryhmän ihmisjäsenet voivat vain haaveilla vastaavasta suosiosta. Oma kaveri usutetaan hiljentymään, jos hänen puheensa häiritsee televisiosta soljuvan tajunnanvirran ymmärrettävyyttä.

Äskettäin tehtiin USA:ssa kyselytutkimus, joka osoitti, että amerikkalaisissa kotitalouksissa on keskimäärin enemmän televisioita kuin ihmisiä.

Netissä myytiin ainakin joskus miltei tarunhohtoista kaukosäädintä, jonka väitettiin sammuttavan minkä tahansa TV:n lähietäisyydellä. Olisi hieno varuste yhä useampaan ravintolaan/baariin/kuntosaliin/kotiin mentäessä.