Olen Pitkäsen Tuure, 26-vuotias sosiologian opiskelija Tampereelta. Tein tämän blogin lähinnä matkapäiväkirjaksi Intian-reissuni ajalta 10.7. - 22.12.2006. Sähköpostiosoitteeni on tuure.pitkanen@uta.fi

21.12.06

24 tunnin kuluttua nousen lentokoneeseen ja pamautan Wienin kautta Helsinkiin.

"No, mitäs tykkäsit Intiasta?"
Jaa...Tämä oli ehdottomasti kaikkein erikoisin ja eksoottisin paikka, missä olen ikinä ollut. Mikään maa tulee tuskin vastaamaan hullunkurisuudessaan tätä mestaa.

"Oliko reissusta hyötyä?"
Ulkomailla oleskelusta hyötyy aina. Tietotekniset ja kulttuurilliset valmiudet kehittyivät. Työkokemusta tilille.

"Osaatko nyt sitten hindiä?"
Aika perustasolla. Kielen opiskelumotivaatio ei ollut huipussaan. Ryhdyin miettimään sitä, tulenko loppujen lopuksi asumaan tässä maassa uudelleen.

"Oliko naistouhua?"
Aika hiljaista.

"Kävitkö joogaamassa?"
Melkoinen klisee, tuo.

"Harjottelitko Kama Sutraa?"
Joo. Siskos kanssa.

"Olisit voinut tuoda sieltä minullekin jotain..."
Laukku painaa jo tällaisenaan ihan hitosti. Sori nyt vaan.

"Höh. No onko kiva palata Suomeen?"
Kyllä. Tammikuussa alkaa pesti ylioppilaskunnan hallituksessa. Samalla voisi lopetella opintoja, eli tehdä gradua.

"Päättyvätkö siis nämä pohjattoman mielenkiintoiset blogituksesi tässä ja nyt?"
Siltä näyttää. Tässä kai pitää lähteä uudestaan ulkomaille, jotta keksii jotain kirjoiteltavaa.

"Onko vielä jotain sanottavaa, ennen kuin vedän vivusta?"
Kepu pettää aina.

14.12.06

Häissä jälleen (ks. kuvat). Eilisiltana kävimme skandinaaviporukalla transgender-keskuksen työntekijän tyttären vihkijäisiä katsomassa. Maria on vapaaehtoisena keskuksessa ja oli saanut kutsun sitä kautta.

Tässä maassa -niin kuin kaikissa muissakin- häät ovat erilaisia joka kerta. Näissä karkeloissa puitteet olivat nätit, joskin pienehköt paikalle tulleelle väkimäärälle. Sunnuntaisissa julhissa en myöskään herättänyt ainoana ulkomaalaisena erikoisempaa huomiota, kun taas näissä kemuissa ympärillemme kerääntyi aika ajoin mittava rinki, josta meitä vain tuijotettiin mitään kontaktia ottamatta. Yleisesti ottaen kansaa oli hääteltan sisällä jatkuvasti niin paljon, että tunsin välillä tarvetta käväistä kadulla hengähtämässä.

Moni mies(?) pyyteli tanssimaan värikkäälle lattialle mutta mumisin heille vain kuntosalilla venäytetystä selästäni. En edes valehdellut!

Kun ruoan jako aloitettiin, kööri hyökkäsi tarjoilupöytiin päin ja rytinässä mummeleitakaan ei säästelty tönimistaktiikoilta. Kaikkia muita pidempänä sain ujutettua lautaseni olkapäiden välistä kiltille tarjoilijalle, joka tarjoutui tekemään minulle valmiin annoksen. Tilanne oli suhteellisen huvittava ja esitti jälleen hillittömän vastakkainasettelun kotimaisiin häihin verrattuna.

Eräs mielenkiintoinen piirre häävieraiden suhteen oli transgender-keskuksessa kokoontuva väki. Paikalla oli runsaasti transgender-ihmisiä. Siis miehiä, jotka kokevat itsensä naisiksi, pukeutuen asianmukaisesti. Paikallisittain ilmaistuna hijra. En nyt tässä lähde elaboroimaan sen kummemmin tähän käsitteelliseen miinakenttään. Menin jo määrittelemään hijrat eräässä edellisessä postauksessani "aseksuaaleiksi". Pikkusisko tiedotti huvittavan epäonnistuneesta yrityksestäni. Katsokaa vaikka hääkuvat. Tai voitte kartuttaa tietoa Marian blogista.

Kuvata sain avoimesti ja reilusti. Varsinkin hijrat halusivat poseerata yksin ja kavereiden kanssa alinomaan. Tässä on yksi piirre, jota en ole intialaisisesta ihmisestä ymmärtänyt tähän mennessä: hän pyytää vierasta ihmistä ottamaan hänestä kuvan. Siis vieraan kameralla. Jälkeenpäin ei pyydetä lähettämään kuvaa sähköpostilla, ei haluta samaa kuvaa omalla kameralla (jos sellaista sattuu omistamaan). Ehkä sydäntä vain lämmittää ajatus siitä, että toisella puolen maapalloa joku sitten katselee minuakin.

11.12.06

Laitoin muutaman kuvan häistä nettiin.

10.12.06

Eilisen pessimistisen kirjoittelun jälkeen tämä maa tuottikin iloisemman yllätyksen.

Kävin tänään iltapäivällä työkaveri Virendran luona. Pyörittelimme projektiimme liittyviä tietokoneohjelmia ja ohessa mies alkoi puhumaan siitä, että hänen perheensä (jonka luona hän asuu) on menossa naapureiden häihin illalla. Olinkin nähnyt suuren, värikkään telttavirityksen asuntorakennuksen piha-alueella. Ei kestäny kauaa, kun minua jo alettiin kutsumaan mukaan tilaisuuteen. Suomalaisiin häihin ei hevin uskalleta mennä ilman puoli vuotta etukäteen lähetettyä kutsua. Intiassa sen sijaan isännät ja emännät eivät revi pyhähousujaan, jos paikalle tuleekin ulkomaalainen kummajainen mutkan kautta. Hetkellisen epäröinnin jälkeen päätin tulla paikalle kotona pistäytymisen jälkeen.

Virendra neuvoi saapumaan noin kymmenen aikaan illalla. Ajankohta vaikutti myöhäiseltä ja paikalle saapuessani luulin, että kekkerit olivat jo ohi. Punjabilaista diskopoppia päästeltiin kovaäänisistä ilmoille ja pienellä tanssilattialla oli kokoelma innokkaasti tanssivia lapsia ja nuoria miehiä. Kävikin ilmi, että kyseessä oli vain alkulämmittely. Menin käymään taas Virendran perheen asunnossa ja kävelimme sieltä porukalla viereiseen häämiljööseen. Paikalla oli kuulemma vasta morsiamen suku ja varsinainen hääseremonia alkaisi huomattavasti myöhemmin.

Oransseilla, valkoisilla ja punaisilla kankailla koristeltu rajattu alue oli kirkkaasti valaistu. Seinämiä reunusti mahdottoman pitkä buffettijono, josta tarjoiltiin auliisti maukasta intialaista purtavaa. Kävimmekin heti ruoan kimppuun. Pääkokki tarjoili minulle yhtenään eri ruokalajeja kokeiltaviksi. Hän oli ollut aiemmin rahtilaivan kokkina ja kiertänyt yhden jos toisen maailmankolkan. Mies oli ilmeisesti tutustunut myös protestanttisiin kulttuureihin:

"Näinhän se on että pohjoisessa lyödään joka kuukausi uutta sormusta sormeen. Intiassa mennään naimisiin kerran."

Minulla oli tietenkin kamera olalla ja kuvatessani herätin sen verran huomiota, että varsinkin pienet lapset ryntäsivät heti luokseni ja suorastaan vaativat minua ikuistamaan heidät moneen kertaan. Kuvaamisen jälkeen näytin heille kameran ruudulta lopputulosta ja hillitön lauma muksuja ympäröi minut, työnnellen toisiaan edestä nähdäkseen edes vilauksen itsestään digitaalimuodossa.

Koko ajan taustalla jytisi bollywood-musiikin lantiota ravisteleva rytmi, väistyen aika ajoin länsimaisen hip hopin tieltä. Tanssilattia ei tyhjentynyt missään vaiheessa.

Lähempänä puoltayötä sulhasen perhe alkoi valumaan paikalle. Ei tosin kovinkaan huomaamattomasti. Tuleva aviomies kärrättiin paikalle hevosvaunuilla, hillittömästi rummuttavan ja tanssivan seurueen vanavedessä. Itse häissä ei tarjoiltu alkoholia mutta sulhasen äijäkaverit olivat tilaisuuteen saapuessaan jo todella miehekkäässä humalassa. Jotkut tavat ovat näköjään maailmanlaajuisia.

Tilaisuutta juhlistettiin holtittomasti sinkoilevilla ilotulitteilla ja äänekkäillä paukkupommeilla. Laukoessani kameralla menemään savun keskellä, taisin saada hetkellisen aavituksen siitä, millaista on olla sotakuvaajana.

Virendra sanoi, että hänen perheensä poistuu tässä vaiheessa paikalta, koska morsiuspari ei ole heille aivan lähimpiä tuttuja. Katsoin itsekin parhaaksi suunnata kotia kohti, vaikka Virendran vanhemmat tarjosivat yösijaakin. Varsinainen uskonnollinen toimitus jäi siis häissä näkemättä mutta jo pelkät alkukarkelot olivat suorastaan mainiot. Mikä hurja kontrasti perisuomalaisiin häihin, joissa napotetaan sievästi etukäteen määrätyillä paikoilla, kuunnellaan pakolliset puheet ja seurataan kahvikuppi etusormeen kiepautettuna sitä ohjelmaa, joka on lehtiseen painettu. Minut yllätti myös paikallisten vieraanvaraisuus tilaisuuden ainutta valkonaamaa kohtaan.

Keskiviikkona menen toisiin häihin. Tässä vaiheessa tiedän varmasti, että viihtyminen ei tule olemaan ainakaan tilaisuudesta kiinni.

9.12.06

Mikä on tässä maassa ihmishengen arvo?

Kun tulin Delhiin, liikenteen krooninen epäjärjestys ja huimapäisyys säikäyttivät aluksi mutta tuudittauduin siihen ajatukseen, että paikallisilla on omat niksinsä auto- ja moottoripyörähelvetissä selviytymiseen. Ehkä loppujen lopuksi täällä ei ole sen vaarallisempaa liikkua kuin Suomessakaan. Suurin osa ajoneuvoista on ruosteen valtaamia, natisevia virityksiä, joihin laitetaan sisään tavaraa ja kansalaisia kunnes ne miltei pursuavat kadulle. Mutta mitäpä siitä. Pääasia että hommat hoidetaan kotiin, eikö näin?

Äsken asunollemme tuli kämppäkaverini Phuntsok, mukanaan siskonsa, serkkunsa ja palvelijamme. He palasivat saattamasta Phuntsokin vanhempia rautatieasemalle ja paluumatkalle he olivat lähteneet autoriksalla, tuolla kolmipyöräisellä vekottimella, josta olen useaan otteeseen tarinoinut näissä kirjoituksissa. Hieman ennen kämpällemme saapumista ajoneuvon etupyörä napsahti irti ja koko kottero kaatui vauhdista kyljelleen. Phuntsok oli istunut reunalla ja hän ontui polvivammaansa. Palvelijallamme oli vielä verta vuotavia haavoja käsissään mutta hymy naamallaan, kuten aina.

Tässä kaupungissa ei ole mitään ajoneuvokatsastuksen tapaista, joten kulkuneuvon huolto hoidetaan kunkin kuskin käyttövarojen ja mielenkiinnon puitteissa. Autoriksoilla matkustamista ei voi pokerinaamalla luonnehtia turvalliseksi mutta ketä täällä kiinnostaa? Vaikka katsastuksia tehtäisiin, niistä selviäisi yksinkertaisesti lahjomalla.

Liikennevälineet ovat fataalissa kunnossa ja liikennekulttuuri itsessään mielestäni kestämätöntä. Hyvään onneen ei voi luottaa. Viime viikolla matkustin kaverini kämpälle autoriksalla. Eräällä päätiellä kuski ryhtyi kääntymään oikealle, jättäen kuitenkin aavistuksen verran liikaa tilaa sille puolelle kulkupeliänsä (vas. puoleinen liikenne). Vilkutkaan eivät näissä vehkeissä yleensä toimi. Takaa tuli suuri kaupunkimaasturi, joka pyyhkäisi vauhdilla liikenteenjakajan ja autoriksan välistä, kolhaisten oikeaa sivua. Onneksi autoriksa ei ollut vielä kääntynyt tielle sivuttain.

Eilen illalla kävin rock-konsertissa Marian ja ruotsalaisen Axelin kanssa. Poistuessamme yliopistolta, jossa he opiskelevat, ajoimme yhden kampusasuntolan ohi. Marialla on siellä huone. Naispuolisille opiskelijoille varatussa asuntolassa on järkkymätön politiikka, jonka mukaan poikia ei päästetä portista sisälle. Eräänä päivänä paikalle oli saapunut ambulanssi noutamaan avun tarpeessa olevaa tyttöä. Axel kertoi, että koska ambulanssimiehistö edusti väärää sukupuolta, opiskelijoiden piti itse kantaa kaverinsa portille, jotta hänet saatiin hoitoon. Asuntolan johtaja on ilmeisesti erittäin periaatteellinen ihminen. Tai täydellinen sosiopaatti.

Suomalaista yhteiskuntaa luonnehditaan joskus ylenpalttisen holhoavaksi. Maaksi, joissa ihmisiä suojellaan jopa omalta itseltään. Paremman järjetelmän puutteessa sanon, että kyllä kelpaa, kiitos.

2.12.06

Teemu ja Kauri lähtivät takaisin Tampereelle eilen illalla. Laitoin visiitistä pitkästä aikaa nettiin myös kuvia. Jätkiä seuratessa minulle palautuivat viikon aikana mieleen ne seikat, joita suomalainen pitää väkisinkin kummallisina tänne tullessaan. Itse olen tottunut jo paikallisiin menettelytapoihin siinä määrin, että esimerkiksi liikenne ei enää oudoksuta päivittäin. Minulle on siis aivan "normaalia" se, että risteyksissä mennään siitä, mistä mahtuu, eikä kaistojen tai sääntöjen mukaan. Bussien ja polkupyörien seassa käyskentelevä lehmä tai koira on arkipäivää. En koe tuotteita naamaan työntäviä kauppiaita läheskään niin hermostuttavina kuin tamperelaiset kaverukseni.

Teemu halusi pyörähtää Delhin vanhassa kaupungissa. Hän on itse ollut Prahassa vaihdossa ja siellä metropolin vanhin alue on varmastikin kaikkein idyllisin. Delhissä puolestaan vanha kaupunki on se alue, joka on kehityskaavoituksissa unohdettu ja jota rikkaat välttelevät. Kävelimme reilu sadan metrin matkan metroasemalta kohti Punaista Linnoitusta, joka on yksi tunnetuimmista kaupungin maamerkeistä. Maantai-iltapäivän hälinä oli saavuttanut huippunsa. Roskia, amputoituja kerjäläisiä ja julkisia kusilaareja riitti molemmilla puolilla katua. Linnoituksen liepeille saavuttuamme havaitsimme, että pytinki olikin suljettu. Miettiessämme seuraavaa peliliikettä Teemu teki pikaisen ehdotuksen: "Otetaan taksi helvettiin täältä".

Vaikka viikon oleskelua Delhissä ja yhden päivän keikkaa Jaipurissa ei voi välttämättä pitää kaikkein rentouttavimpana lomana, olivat pojat silti tyytyväisiä siihen, että näinkin kummallisessa maailmankolkassa tuli pyörähdettyä.

Itse tulin Teemulle ja Kaurille artikuloineeksi useampaan kertaan, että alan olla aika valmis palaamaan takaisin Suomeen. Eihän tässä pitkään enää menekään. Täytyy kohottaa hatunreunaa niille länsimaalaisille, jotka viettävät Intiassa vuosikausia. Pitkä oleskelu edellyttää tietoista perehtymistä kulttuuriin ja pysyvien sosiaalisten suhteiden solmimista. Huonompi vaihtoehto on vetäytyä kollektiiviseen kuoreen muiden valkolaisten kanssa.