Teknisia ongelmia. Pari paivaa sitten sain vihdoinkin yhteyden firmaan, joka tarjoaa nettiliittymia. Pojat kavivat vetamassa kaapelin ikkunan kautta ja olin todella innoissani. Tyypit asentivat koneeseeni ohjelman sisaankirjautumista varten, seka virusskannerin, jota en kylla tarvinnut. Tama virusskanneri aiheuttikin sen, etta koneeni jumittui taysin, eika lahtenyt enaa kayntiin. Vein masiinan huoltoon, jossa minulle kerrottiin, etta laskua saattaa tulla ihan kiitettavasti.

Olin jo melkoisessa depressiossa rakkaan tietokoneeni vuoksi. Kuitenkin eilen minulle soitti mies, joka esittaytyi firman edustajaksi ja han lupasi korvata kaikki aiheutuvat kulut. Pirystyin huomattavasti ja kavaisin viela illalla kekkereissa. Tanaan iltapaivalla kamppakaverini PG kertoikin minulle, etta soittaja ei suinkaan ollut firman mies, vaan kyseessa oli hanen itsensa tekema pilapuhelu. Pulju ei ole oikeasti luvannut korvata mitaan. Aika paska pila, sanoisinko. Suutuin kamppakaverilleni ja han loukkaantuneena ihmetteli kovasti huumorintajuni puutetta.

Nyt siis kone makaa valtuutetun huoltopisteen poydalla ties kuinka monta paivaa. Huoh. Asioiden hoitaminen taalla on joskus hillittoman hidasta ja hankalaa, etenkin jos ei puhu hindia.

Noh, hauskaakin on ollut. Eiliset juhlat olivat todella onnistuneet. Talla viikolla kavin myos ensimmaista kertaa asuntomme kattoterassilla, joka on kuulemma meidan yksityiskaytossa. Ylhaalta on todella hienot nakymat ymparoivaan kylaan ja viereiseen puistoon. Yolla terassilla viilettaa silloin talloin lepakkoja mutta se kuulunee vain asiaan.

Nyt ollaan sitten virallisesti muutettu. Toin tavarani kämppään eilen iltapäivällä ja läksin saman tien tutkimaan naapurustoa. Alueen nimi on Haus Khas Village ja se sijaitsee Delhin eteläosassa. Nimi viittaa siihen, että aiemmin paikalla oli pieni kylä, johon on kaupungin laajentumisen myötä noussut fiini, urbaani asuinalue. Vaikka länsimaalainen ei nyt ehkä ihan haukkoisi henkeään rakennusten loistokkuuden edessä, on ero huomattava ”tavallisiin” asuinalueisiin nähden. Kadulla ei ole yhtäkään kerjäläistä, koska heitä ei tänne päästetä. Kaupoissa myydään lähinnä muotivaatteita ja koruja ja löytyypä naapurustosta muutama taidegalleriakin.

Porvarillisuudesta huolimatta pidän tästä paikasta itse asiassa todella paljon. Nurkan takaa löytyy pirteä pikkupuoti peruselintarvikkeille. Kadulla, aivan rakennuksemme ja vihanneskauppiaan vieressä, mies silittää kauluspaidan heti paikalla neljän sentin hintaan. Lähimaastosta löytyy myös iso, vehreä puisto, joka kätkee huomaansa kuulemma vielä järvenkin. Korttelin päässä kämpästä valkoinen lehmä norkoilee kujalla laiskanoloisen kulkukoiran vieressä. Näin isossa kaupungissa asuessa tulee ajatelleeksi silloin tällöin myös turvallisuuskysymyksiä. Naapurusto onkin erittäin rauhallinen ja rakennuksemme alakerrassa istuskelee vartija päivät pitkät.

Itse kämppä on todella viihtyisä ja paranee vielä, kunhan löydämme jostain hieman mööpeleitä. Kukkaroon tulee kuussa vain reilu kuudenkymmenen euron lovi, johon heitetään sähköt päälle. Asunto on kaiken lisäksi upouusi, eli hermot tuskin menevät sähkön tai putkien kanssa. Vähän tässä on ollut puhetta myös sisäkön palkkaamisesta. Kustannukset olisivat todella pienet ja tulisipahan sekin näin suomalaisena opiskelijana koettua.

Tiibetiläiset kämppikseni ehdottivat minulle, että jakaisimme kuukausittain ruokakustannukset tasan kaikkien kesken, sekä laittaisimme sapuskat ja söisimme ne yhdessä. Ajatus oli niin nerokas, että halusin lähteä kokeiluun heti mukaan. Uskomatonta solidaarisuutta tyypeiltä, jotka ovat tunteneet minut vain joidenkin päivien ajan. Tänne on todella ihmeellistä tulla maasta, jossa soluasuntojen väki vetäytyy joka ilta pienten eläinten tavoin omiin huoneisiinsa syömään, muistaen lukita ovensa perässään.

Intialaista lehmätriviaa: Kyselin kämppiksiltäni sitä, kuuluvatko kaikki kaduilla löntystelevät naudat kenellekään. Asian laita on kuulemma niin, että lehmät ovat kyllä paikallisten farmarien omaisuutta mutta heillä ei ole aina varaa ruokita elikoitansa kunnolla. Siksi maajussit päästävät ne välillä vapaaksi kaupungille syömään ruohoa, roskaa ja mitä nyt eteen sattuukaan. Lehmät käyttävät siis Delhiä laitumenaan ja palaavat ennen pitkää omistajansa tykö.

Eilen koko maan huomio oli keskittynyt Prince-nimiseen kuusivuotiaaseen poikaan. Kyläläisperheen lapsi oli ollut perjantaina leikkimässä ulkosalla kavereidensa kanssa, kun hän putosi yhtäkkiä syvään, kapeaan koloon. TV-kamerat ehtivät paikalle jo ennen pelastuspartiota ja tiedossa oli herkullinen mediatapahtuma. Princen kuopasta nostamiseksi järjestettiin monimutkainen ja kallis operaatio sankan yleisöjoukon ympäröimänä. Ministerikin muisti käydä näyttäytymässä. Hapen ja ruoan ohella kuoppaan laskettiin myös pikkuinen kamera, jotta pohjalla napottavan lapsen kasvoja voitiin aika ajoin vilauttaa kotikatsojille. Sunnuntai-iltana muksu vedettiin kolosta ulos aplodien kera.

Kaikkien ilon pilaava utilitaristi voisi piruuttaan huomauttaa, että olisi parempi idea ohjata saman verran huomiota ja etenkin rahaa sille mittaamattoman suurelle lapsikatraalle, joka näivettyy kadulla joka ikinen päivä. Princen selviytymisen puolesta rukoiltiin ympäri Intiaa sekä diasporan voimin. Haluttiin ilmeisesti näyttää, että yksittäisenkin lapsen henki on arvokas. Ainakin jos se kerää kansan ruudun ääreen.

Kävimme visiitillä tulevan kämppämme omistajan luona ja pitkän keskustelun jälkeen päätimme muuttaa heti. Tänään jätän huoneeni avaimen viimeistä kertaa hostellin tiskille. Tästä se alkaa!

Eilen illalla kuulin, että yksi amerikkalaistyttö oli saanut Delhistä ja Intiasta tarpeekseen kahden viikon jälkeen ja pakannut kamansa. Harmittaa aina kun kuulee jonkun antaneen periksi kulttuurishokille. Kyseisen harjoittelijan piti kaiken lisäksi olla täällä vain pari kuukautta. Maitojunaan nouseminen on todella karkea virhe. Itse pääsin alkukankeuden yli jo viime viikolla ja tässä vaiheessa ei ole mitään intressiä palata etuajassa.

Tänään käyn tiibetiläisten kanssa kiinteistövälittäjän toimistolla. Nyt näyttää siltä, että lyömme tuohta tiskiin ja muutamme vihdoin samaan kämppään. Vuokra oli jo sellaisenaan mielestäni älyttömän pieni mutta pojat ovat patistaneet minua tinkimään vielä kaiken mahdollisen pois takuuvuokrasta ja välityspalkkioista. Yllätyksekseni vaatimukset menivät läpi. Tässä maassa mistään ei makseta ensimmäiseksi tarjottua hintaa.

Ensimmäinen käynti yökerhossa. Kävin eilen alkuillasta ensin syömässä tyttöporukan kanssa. He olivat kaikki äskettäin maahan tulleita harjoittelijoita. Ennen pitkää paikalle saapui vielä kiinalainen tyttö nuoren intialaisen mieskollegansa kanssa. Äijä oli puhelias ja iloisen oloinen mutta onnistui hyvin pian ryvettämään antamansa ensivaikutelman. Kun paikalla oleva turkkilaistyttö esittäytyi ja vastasi myöntävästi kysymykseen siitä, oliko hän muslimi, intialaishemmon reaktio oli suorasukainen: ”Terroristi! Heheeeee! Vitsi vitsi”. Miehestä huomasi myös senkin, että hän osasi todellakin puhua kauniimmalle sukupuolelle. Meidän piti näet päättää, ketkä kaikki laitetaan istumaan samaan ahtaaseen autoriksaan baarireissua varten. ”Ketkäs teistä tytöistä on hoikkia? Sinä, sinä....sinä”. Kun lähdimme matkaan, mimmit päivittelivät koko reissun ajan herran tahdittomuutta. New Yorkista kotoisin oleva Tameka avautui siitä, että miekkosella oli kaiken lisäksi jalassa ”käsittämättömän tiukat housut”. Yritin saada tyttöjä antamaan jampalle vielä mahdollisuuden kulttuurirelativismin nimissä, jolloin Tameka huomautti, että loppujen lopuksi tuo tyyppi olisi täysi persreikä millä mantereella vaan.

Pamautimme siis kulkupeleillä klubille, joka oli jemmattu pöyristyttävän hienon viiden tähden hotellin alakertaan, niin kuin ilmeisesti moni yökerho tässä kaupungissa. Musiikki oli täsmälleen samaa, mitä odottaisi Sedu Koskisen paikoissa. Juomat tarjoiltiin pöytään. Sisäänpääsystä ei tarvinnut maksaa mutta hinnat sisällä eivät kalvenneet yhtään suomalaisten rinnalla. Tulipahan paikka nähtyä. Päätin kuitenkin, että budjetti huomioon ottaen minun kannattaa etsiä vaihtoehtoisia harrastuksia Delhistä.

Uusi käänne harjoittelun suhteen. Olin tänä aamuna menossa sovittuun tapaamiseen Jamia Millia –yliopistolle aloittaakseni vihdoin työt, kun professori soitti ja sanoi, että kannattaa kääntyä takaisin. Koko kampusalue oli suljettu poikkeustilan vuoksi. Sovimme, että palaamme asiaan 1. elokuuta.

Olinkin lukenut aiemmin viikolla oudosta tapahtumasarjasta yliopistolla ja tämän päivän lehti valaisi sen, miten älyttömäksi tilanne oli kehittynyt. Kaikki alkoi siitä, kun tiistaina sikäläisen ylioppilaskunnan edustajat vaativat päästä vararehtorin puheille keskustellakseen hänen kanssaan yliopistoa vaivanneista taloudellisista epäselvyyksistä. Sen sijaan –opiskelijoiden kertoman mukaan- vararehtorin pestaamat muskelimiehet pieksivät heidät. Yliopiston hallinto puolestaan väittää, että turpasauna tuli pikemminkin joltain toiselta opiskelijaporukalta. Oli miten oli, opiskelijat ovat nyt järjestäneet kampusalueella mielenosoituksia ja osa heistä on nälkälakossa. Yliopiston hallinto väittää poistaneensa kampusalueen majoitustiloista melkein kaikki asukkaat, kun taas opiskelijat kertovat, että he ovat lukinneet ovensa ja kukaan heistä ei ole suostunut lähtemään.

Olisi hillittömän vaikea kuvitella tällaista tapahtuvan kotiyliopistolla. Välit ylioppilaskunnan ja hallinnon välillä Jamia Milliassa ovat ilmeisesti olleet todella kireät jo pitkän aikaa. Vielä ei ole tietoa siitä, kauanko tilanteen rauhoittaminen kestää. Jos aloitan työt todellakin elokuun alussa, millainen ilmapiiri alueella vallitsee silloin?

Tässä tuli siis kertaheitolla puolitoista viikkoa vapaa-aikaa lisää. Pitää kai alkaa matkustelemaan tai jotenkin kehittämään itseään.

Täällä näkee kadulla kaikenlaista hiihtäjää tarjoamassa turisteille mitä moninaisempia tuotteita ja palveluja. Eilen tuli vastaan tähän mennessä innovatiivisin myyntitykki. Mies lähestyi minua ja olisi korvausta vastaan puhdistanut korvani pitkällä pumpulitikulla. Hyi elämä! Hän oli kovin sinnikäs, vaikka tein kaikki mahdolliset eleet ja käsiliikkeet kommunikoidakseni sen, että tuota et hyvä mies minun ruumiinaukkoihini lyki.

Eilen illalla tapasin tulevan kämppikseni, siis hostellin työntekijän tuttavan. Hän on alkuperältään tiibetiläinen ja nimi on osuvasti Tenzing, ihan kuin se sherpa joka opasti Sir Edmund Hillaryn kiipeämään maailman katolle. Kävin katsomassa Tenzingin ja hänen kaverinsa kanssa asuntoa, jonka olin eilen löytänyt vuokravälittäjän kautta. He olivat kämppään todella tyytyväisiä ja selvittivät kaikki yksityiskohdat paikan suhteen. On todella kiva etsiä majapaikkaa paikallisten kanssa, koska itse ei kuitenkaan osaa esittää oleellisia kysymyksiä kauppamiehiltä.

Tarkoitus on siis muuttaa yhteen Tenzingin, hänen kaverinsa ja kaverin serkun kanssa. He käyvät vilkaisemassa vielä paria kämppää ja sen jälkeen päätetään, mihin lopulta asettaudutaan. Tyypit ovat todella mukavia ja huumorintajuisia ja ainakin tässä vaiheessa tuntuu siltä, että heidän kanssaan olisi helppo asua. Kustannuksiksi jää todennäköisesti 60 euroa kuussa, vesi ja sähkö päälle. Tuon hinnan kanssa pystyy kyllä elämään.

Kuvassa oleva kaveri oli lounastamassa kadulla. Gibraltarin reissulta tuli aikanaan sen verran huonot apinakokemukset, etten mennyt tekemään lähempää tuttavuutta.

Kultuurioppitunti taas. Kävin vilkaisemassa hyvällä alueella kämppää. Sisältä siistissä kunnossa suomalaisillakin standardeilla, tosin mielenkiintoisempi ja koristeellisempi. Vain 200 euron vuokra kolmelle jaettavaksi. Kiinteistövälittäjä ohjasi minut vielä keskustelemaan myös asunnon omistajan kanssa. Hän asuu samassa rakennuksessa perheensä - siis lapsi ja lapsenlapset- kanssa. Vanha, parrakas ja aivan taukoamatta juttua heittävä mies tarjosi apua ja oli erittäin myötämielinen meikäläistä kohtaan. Kuitenkin, koska olen ulkomaalainen, hän katsoi hyväksi ilmoittaa, että täälläpäin pitää sitten elääkin intialaiseen tyyliin. Asunto on ”asumista, ei nautiskelua varten”. Naapurustossa nousee kuulemma aikamoinen kohu, jos perheen omistamassa huoneistossa ramppaa esimerkiksi eri naisia harva se päivä. Pahimmassa tapauksessa naapuruston moraalivartijat saattavat kuulemma soittaa virkavallan paikalle vaatimaan selitystä siitä, kuka tämä nainen on ja mitä hän tekee asunnossa. Mitään bileitäkään ei saa pitää.

Luulisi, että mies hieman jo liioitteli, koska jotkut tarinat maistuivat jo aikamoiselta Taleban-touhulta. Olen kuitenkin valmis hyväksymään paikallisten olosuhteiden asettamia rajoitteita, jos saan tilaisuuden asustella sopivassa lukaalissa hyvässä seurassa.

Delhin kerjäläisiin en ole kyllä vielä tottunut, eikä niin varmaan tule käymäänkään. Hyvä niin. Autoriksan pysähtyessä risteykseen näin pienen alastoman pojan, joka kyyhötti jalkakäytävällä nelinkontin, kädet ristissä. Pää roikkui hartoiden välistä ja sen ympärille oli vedetty paksu sideharso, jonka toisella puolella oli verta. Tajusin, että kyseessä taisi olla sama katukerjäläinen, joka pyysi minulta aiemminkin pikkurahaa. Tosin silloin hän vielä hymyili siitä huolimatta, että side pään ympärillä peitti sitä kohtaa, jossa vasen korva oli joskus ollut.

Tänään hostellille palatessani pieni, ryysyinen ja iholtaan tumma poika seurasi minua pikän matkaa, kunnes vastaan tuli kaksi samanikäistä, paremmin huoliteltua kersaa, jotka alkoivat häntä tönimään. Vaikka en ollut erityisemmin nauttinut satunnaisen matkakumppanini seurasta, oli tuo tilanne sentään pakko pistää poikki. Ehkä eleestäni rohkaistuneena poika päätti vielä kerran lähteä perääni, kunnes kadulla käyskentelevä koira hyppäsi hänen eteensä vimmatusti haukkuen. Siinä vaiheessa katulapsi katosi näkyvistäni.

Huhhh. Eilen tuli nähtyä monta viiksekästä toimiston miestä pöydän takaa. Kävin päivän aikana miltei kymmenessä eri kiinteistöfirmassa kyselemässä huonetta. Yksi erittäin sympaattinen nuorempi kaveri näytti minulle upouuden ja kauniin kolme makkaria + olohuone –yhdistelmän kivalta alueelta, vuokra vain 80 euroa per lärvi. Olisin ottanut lukaalin siltä istumalta mutta suureksi harmikseni mahdollinen tuleva tiibetiläinen kämppis ilmoittikin, että kyseinen hinta oli hänelle ja serkulleen liikaa.

Siirryin yliopistoa lähelle olevalle asuinalueelle hakukeikkaa jatkamaan. Naapurusto osoittautuikin melko kalliiksi. Rapistuneista kämpistä pyydetään 120-140 euroa kuussa. Loppujen lopuksi parhaaksi vaihtoehdoksi tuntui jäävän huone eräässä kimppakämpässä. Sadan euron vuokraan sisältyy palvelijapoika, joka käy laittamassa ruoat, pesee pyykit ja siivoaa. Niin ja lukaalin toinen asukki on 50-vuotias mies, jolla on jo itsellään opiskelevia tyttäriä. Hän on kiinteistöfirman kundin tuttuja. ”He has a very jolly nature. With him you can talk about babes and everything”. Hmm. En oikein visioinut tuollaista kämppistä ja palvelijahommakin oudoksuttaa. Toisaalta ei ikinä tiedä, jos vaikka päädynkin siihen asuntoon, jos muuta ei löydy.

Pistän tässä hieman jäitä hattuun ja asetan uudeksi muuttodeadlineksi tämän viikonlopun. Vaikka viime päivinä olen nähnyt vaivaa tämän projektin eteen, niin loppujen lopuksi olen tullut samalla käyneeksi monissa eri kaupunginosissa ja nähnyt, millaisia asuntoja Delhissä on, sekä miten ihmiset niissä elävät.

Kämpän etsintää ja illanviettoa. Kävin lauantai-iltana syömässä eteläintialaista kuuden tytön kanssa. Viisi ulkomaalaista, heidän joukossaan myös yksi suomalainen, sekä tämän turkulaisen paikallinen kämppäkaveri. Äänekkäin seurueesta oli New Yorkin Queensista kotoisin oleva afrikanamerikkalainen harjoittelija. Ei ihan joka päivä tapaa tuollaista tyyppiä. Todella hauska ilta. Tosin hostellille palattuani kävi ilmeisesti niin, että elimistö antoi vihdoin periksi paikalliselle ravinnolle. Korkeahko kuume nousi pollaan yllättäen ja olotila vajosi todella heikoksi. Olin onneksi aamuun mennessä toipunut jo melkein normikuntoon. Toivottavasti tämä ei ollut vain alkusoittoa kurjimmille oireille.

Lauantaina vilkaisin myös yhtä kämppää, jonka sattumalta löytämäni vuokravälitysfirma oli minulle etsinyt. Yksi kalustamaton, betonilattialla koristeltu huone talon yläkerrassa, varusteina perinteinen, sanoisinko lattiaan integroitu intialainen toiletti, sekä keittiöntapainen, jossa ei ollut yhden yhtä sähkölaitetta. Vuokra olisi ollut noin 120 euroa. Ihmettelin hintaa kovasti, koska kukaan ei maksaisi edes Suomessa sellaisesta pommista missään nimessä tuollaista tuohta. Kyllä tästä stadista on pakko irrota huone alle satasella.

Kämppäjahtiin tuli tosin sunnuntaina sellainen valopilkku, että löysin ilmeisesti touhuun pari kaveria. Hostellin työntekijä tarjoutui auttamaan ja tutustutti minut ystäväänsä, joka etsii serkkunsa kanssa kämppistä. Lyhyen tapaamisen perusteella sanoisin, että molemmat ovat todennäköisesti tiibetiläisiä alunperin mutta kuitenkin paikallisia. Asunto on tietenkin helpompi löytää, kun on joitain, joiden kanssa sen voi jakaa. Lupasimme ilmoitella toisillemme, jos jompikumpi löytää jonkun kiinnostavan paikan.

Sunnuntaina tapasin myös intialaisen Chanderin, johon olin yhteydessä ennen tänne tuloa. Karautimme hänen moottoripyörällä kaupunginosaan yliopiston lähelle, josta mies näytti minulle muutaman välittäjän toimiston. Chander sanoi myös, että tulee kutsumaan minut päivälliselle perheensä luo tulevana viikonloppuna. Se olisi kyllä loistava tilaisuus, jota ei todellakaan kaikille ulkomaalaisille tarjota.

Päivän kulttuurioivallus alkoi siitä, kun Chander neuvoi minua ehdottomasti välttämään bussia työmatkoissa. Hän kertoi, että dösät ovat taskuvarkaiden hengailupaikkoja ja niillä matkustaessa altistuu ylipäänsä liikenteen vaaroille. Suomalainen Mirkka sen sijaan -siis tämä tyttö joka on asunut täällä jo pari vuotta- kertoi minulle, että hän on reissannut busseilla ongelmitta jo kuukausikaupalla. Ja hän on kaiken lisäksi nainen. Mirkka arveli, että kyse on pikemminkin statuseroista, yllätys yllätys. Bussit ovat täällä köyhien kulkuvälineitä, eikä keskiluokka niissä mielellään näyttäydy. Mirkallekin monet työkaverit ovat huomautelleet, että bussikeikat eivät ole hänen asemaan nähden soveliaita. Mirkka neuvoi, että seuraavan kerran kun joku varakkaampi intialainen haukkuu kaupungin nysset suohon, kannatta häneltä kysyä, onko hän itse asiassa ikinä sellaiseen jalallaan astunut.

Sunnuntai-iltana kävin vielä katsomassa elokuva Mirkan, erään toisen suomalaisen ja yhden hollantilaisen kanssa. Delhissä on meneillään Aasia-filmifestivaali ja me näimme palestiinalaisen, itsemurhaiskun tekijöistä kertovan filkan. Todella hieno teos.

Toivon todella, että nyt maanantaina tapahtuisi jokin läpimurto asunnon suhteen. Tiistaina pitäisi kuitenkin aloittaa harjoittelu yliopistolla ja todennäköisesti paikalla pitää olla monta tuntia per päivä, eli lukaalin etsintä vaikeutuu entisestään.

Hostellin ravintolassa eilen illalla juttelin pitkän tovin eteläkorealaisen porukan kanssa, kun satuimme saman pöydän ääreen istumaan. Nätti ja puhelias tyttö kyseli minulta matkani tarkoituksesta ja muista reissuistani ja keskustelu oli itse asiassa suhteellisen mielenkiintoinen. Vaikka he tulivat Intiaan kuitenkin toisesta Aasian maasta, on elintasoero huikea, eivätkä hekään varmasti olleet tottuneet näkemään niin paljon kurjuutta. Ennen pitkää seurue kertoi olevansa joukko kristittyjä vapaaehtoistyössä parin viikon ajan. Lopuksi tyttö kyseli, oliko minulla sunnuntaille mitään tekemistä. Yllätyin iloisesti ja vastasin, että eihän tässä ole vielä suunnitelmia. Hän pyysikin minut kirkkoon mukaan. Plääh. Kunnon antikliimaksi. En usko, että tulee mentyä.

Tänään en tehnyt mitään järkevää. Ei huvittanut päristellä taas pitkää matkaa asunnon perässä. Tosin uskaltauduin kameran kanssa ulos vähäksi aikaa. Kuvia en saa nettigalleriaan ennen kuin hankin oman nettiyhteyden. Liikuskellessani täällä tiibetiläisellä alueella saan matkakaveriksi aina vähän väliä kerjäläisiä, jotka nykivät hihasta ja seuraavat perässä pitkiäkin matkoja. Karseinta on tietysti nähdä pieniä lapsia, joilla on rievut päällä ja paiseita ja kärpäsiä naamassa. Turistioppaassa neuvotaan, että rahaa ei kannata varsinkaan lapsille antaa, koska siten he vain erikoistuvat kerjäämiseen. Toisaalta, onko heillä mitään muutakaan mahdollisuuksia kerätä elantoa? Bileissä tapaamani Mirkka sanoi, että vaikka hänkin on ollut jo yli vuoden täällä, ei ulkonäöstä pääse mihinkään, eli monet yrittävät edelleen kaupitella tavaraa ja saada almuja kun näkevät blondin kadulla.

Huominen lienee sitten antoisampi päivä. Jos vuokravälitystoimiston sikhimies pitää sanansa niin pääsen jo katsomaan muutamaa luukkua. Sanoin, että 5000 rupiaa eli vajaa sata euroa olisi maksimibudjetti. Täällä hienommilla alueilla vuokrat saattavat olla tuohon nähden tuplat. Huomenna illalla olisi kai tarkoitus mennä jonnekin ulos. Minuun otti yhteyttä kiinalaistyttö, joka asuu kahden puolalaisen kanssa. He kai tulivat kaupunkiin äsken ja haluaisivat tavata muita. Mikäs siinä.

Kävin eilen illalla bileissä! Sain sähköpostilla kutsun eräältä saksalaiselta harjoittelijalta. Olin ottanut porukkaan yhteyttä etukäteen ja tässä tarjoutui hyvä tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin.Perillä, kaupungin eteläosassa kuumassa asunnossa, piti äänekkäästi hauskaa kolmisenkymmentä ulkomaista työharjoittelijaa ja heidän joukossaan kourallinen paikallisia. Kun astuin paikkaan sisään, tuntui kuin olisin samalla siirtynyt Intiasta suoraan länsimaiseen viitekehykseen. Näin alkoholiakin juotavan ensimmäistä kertaa sitten tänne tulon. Yritin ahkerasti jutella mahdollisimman monen paikalla olleen kanssa, vaikka fiilis olikin vähän outo siitä syystä, että melkein kaikki muut olivat olleet kaupungissa jo kuukausia. Suomalaisia kekkereissä oli minun lisäksi peräti kaksi. Toinen heistä, turkulainen Mirkka, on viettänyt Delhissä jo yli vuoden, eikä ole ilmeisesti ihan heti Suomeen palaamassa.

Tänään heräsin iltapäivällä nukuttuani vihdoin kunnon yöunet ja läksin Delhin eteläosiin katselemaan, josko sieltä saisi asuntoa vuokralle. Minulle oli suositeltu paria aluetta yliopiston läheltä. Alun alkaen meinasin tehdä asunnon kanssa samalla tavalla kuin Espanjassa asuessani, eli menisin vain paikan päälle katsomaan, mitä löytyy. Täällä projekti osoittautuu kyllä hieman hankalammaksi. Kaupunkin on kerrassaan niin älyttömän kokoinen ja kaoottinen, etten tiedä, mistä aloittaa.

Löysin sentään yhden vuokravälitystoimiston, jossa parrakas turbaanipäinen ukko lupasi, että he keksisivät minulle jotain esiteltävää lauantaiksi. Sunnuntaina minun on myös tarkoitus mennä asuntokierrokselle erään paikallisen opiskelijan kanssa, joka ystävällisesti lupautui avustamaan meikäläistä. Hostelliyöpyminen siis harmi kyllä venyy vielä mutta luulisi, että viikonloppuna tapahtuu siis jotain edistystä. Noh, eipähän tuo neljä ja puoli euroa yö heti taloutta kaada.

Nyt alkaa hiljakseen tuntua siltä, että tähän kaupunkiin tottuu. Parina ensimmäisenä päivänä minua vaivasi koko ajan pieni jomotus päässä, ehkä ilmansaasteiden takia. Muutenkin keuhkot hakivat vielä tuntumaa tähän ilmaan. Nyt tuota vaivaa ei enää ole. Ruoastakaan en ole tähän mennessä saanut mitään kummajaisia pakkiin, varmaan siksi että olen lähinnä syöpötellyt hostellin keittiön antimia. Tosin safkapuolta voisi nyt hillitä ja vähän pudottaa painoa. Menin tänään ostamaan housuja ja kokeilin samaa kokoa mitä ennenkin. Eipä mahtuneet. Selitin tiskillä, että teillä on varmaan eri mitat kuin meillä. Lässyn lässyn (Dieselin byysat muuten irtosivat kymmenellä eurolla). Paluumatkalla matkustin itsekseni polkupyöräriksalla ja meidät ohitti ylämäessä virnuileva kuski, jolla oli kaksi paikallista kyydissä. On suomalaiskeho kunnossa.

Heräsin kaatosateen ryminään. Olin sopinut aamuksi tapaamisen yliopistolla harkkapaikan järjestäjän, kasvatustieteiden laitoksen johtajan pforessori Akhtar Siddiquin kanssa. Matkanteko riksoilla oli aika märkää puuhaa. Delhin tiet on tehty siinä määrin epävirallisesti, että jättimäisiä vesirapakoitakertyy sinne tänne, paikoin melkein polviin asti. Selvisin kuitenkin yliopistolle juuri ajoissa ja tapasin ensimmäistä kertaa professorin henkilökohtaisesti. Sitä en tosin tiennyt, että tapaamisesta muodostuisilyhyt oppitunti paikallisesta tapakulttuurista. Suomessa jos professorikin sopii tapaamisen nuoremman henkilön kanssa, hoitaa hän asiat kuntoon tuon saman ihmisen kanssa kahden kesken.Täällä ei ilmeisesti menetellä samalla tavalla. Lyhyen kuulumisten kyselyn jälkeen professori nousikin tuolistaan ja poistui toiseen huoneeseen mitään sanomatta. Jäin istumaan ja odottelemaan, kun en muutakaan osannut tehdä. Tovin kuluttua proffa tuli takaisin ja alkoi soittelemaan ilmeisesti joitain työpuheluja hindiksi. Huoneessa kävi välillä muuta henkilökuntaa allekirjoituttamassa papereita ja keskustelemassa ties mistä. Silloin tällöin professori katsoi minuun ja sanoi lauseen tai kaksi, kunnes tarttui taas luuriin. Istuin hänen pöydän äärellä yli tunnin, jonka aikana keskustelimme kahdestaan ehkä viiden minuutin ajan. Tosin odottelu oli mukavampaa, kun eteeni tuotiin yhtäkkiä teetä.

Kaiken kaikkiaan opettavainen kokemus. Arvelin, että kysymys "Tulisinko takaisin parempaan aikaan?" olisi herättänyt tilanteessa lähinnä hämmennystä. Olisiko niin, että korkea-arvoisilla henkilöillä on täällä tapana jakaa huomionsa useammalle asialle ja henkilölle kerrallaan?Huomasin nimittäin odotellessani, että professorin työpöydän ympärille oli aseteltu kokonaista yhdeksän tuolia.

Tapaamisen loppuvaiheessa sovimme, että aloittaisin hommat vasta tulevana tiistaina. Professori pyysi vielä yhtä virkailijaa (tai palvelijaa) viemään minut katsomaan mikroluokkaa, joka näytti olevan suhteellisen hyvä paikalliset olot huomioon ottaen.

Päätin ottaa yliopistolta bussin takaisin kaupungin keskustaan. Bussien lähtöpysäkki oli suhteellisen epämääräinen mutainen mesta. Ihmettelin aluksi, miksi kukaan muu ei seisoskellut odottelemassanysseä samalla puolen tietä kuin minä. Sitten huomasin, että paikallisilla miehillä on tapana käydä virtsaamassa juuri samalle puolelle raittia. Ilmankos ne pojat osoittelivat ja nauroivat ohimennessään. Täällä pitää muuten ylipäänsä kehittää aika hyvä toleranssi eritteitä kohtaan. Ukoilla on tapana kusta, sylkeä ja niistää maastohiihtotyylillä nenänsä kadulle. Julkisia kyykkykakkaajia en ole sentään saanut kunniaa tavata. Kaupungin keskustan katujen -myös vilkkaasti liikennöityjen- varsilta löytyy pisoaareja, jollaisia Suomessa näkee lähinnä festarikäytössä. Kun tuohon laitetaan päälle vieläsatunnainen lehmän- tai koirankikkare, tarjoaa päiväkävely kaupungilla oikean tuoksujen eedenin.

Minulla ei ollut aavistustakaan, miten bussilla reissataan, joten nousin vain paikallisten mukana kyytiin. Dösä oli värikkään näköinen mutta kuitenkin hyvin vahvasti priimapäivänsä jo nähnyt. Rahastaja kävi perimässä kymmenen rupiaa (20 senttiä) per naama. Matkan varrella oli muutamia varsinaisia pysäkkejä mutta suurin osa seurueesta ennemmin loikki sisään ja ulos koko ajan avoimesta ovesta silloin kun bussi oli pysähtyneenä liikennevaloihin tai ruuhkaan. Ketään ei toisaalta pelottanut tehdä samaa suoritusta myös vauhdissa. Siinä vaiheessa kun TKL:n kuski sanoisi, että "ny on jo liian täynnä perkele", nousi auton kyytiin vielä toistakymmentä sielua. Muutama roikkui koko ajan puoliksi bussin ulkopuolella.

Etukäteen luulin, että tässä kaupungissa olisi enemmän länsimaalaisia. Tilanne on kuitenkin sellainen, että kerään monissa paikoissa tuijotuksia poikkeavan ulkonäön vuoksi. Toisaalta siinä tuntee itsensä ainakin erikoiseksi.

Paluumatkalla hostellille satuin jakamaan riksan aika viehättävän tiibetiläisen näköisen tytön kanssa. Kun selitin, ettäolin etsimässä asuntoa, hän antoi hommaan todella hyviä vinkkejä ja käski vielä soittamaan, jos asiat eivät hoidu. Olin todella positiivisesti yllättynyt ja oli ylipäänsä mukavaa jutella jonkun kanssa pitkästä aikaa. Tällä viikolla on kyllä luotava uusia kontakteja ihan yleisen viihtyvyyden parantamiseksi.

Tässä kun lukee omia tektejään niin huomaa, että niistä saattaa ehkä välittyä hieman pessimistinen kuva Delhistä. Kokemuksena tämä on kuitenkin ollut tähän mennessä hieno ja sitten vanhempana muisteltavaa materiaalia tulee joka päivä.

Mieleenpainuva paiva, tama. Aamuisen nettituokion jalkeen paatin menna kaymaan Jamia Millia -yliopistolla, missa harjoittelu on tarkoitus tehda. En ollut kuullut harjoittelun ohjaajasta ihan askettain mutta halusin toisaalta poiketa ikaan kuin yllattaen paikalle.

Hostellista saatujen ohjeiden mukaan nappasin polkupyorariksan metroasemalle. Se on kylla aika karismaattinen menopeli, taytyy sanoa. Liikenteen valtavan huuman ja kaaoksen tuntee samalla kun langanlaiha intialaismies kiskoo eteenpain tallaista liikaa syonytta suomalaista. Tosin meikalaisen elaman ensimmainen riksareissu sai huonon kaanteen. Ennen kuin edes tajusin mitaan, juoksi tien varrelta eteemme pikkulapsi. Kuski yritti vaistaa mutta takarengas hurautti armotta naperon yli. Saikahdin aika komeasti. Paikalle ryntasi kymmenkunta naista. Heidan joukossa oleva vanha emanta alkoi huutamaan kuskille ja hutkimaan hanta sandaalilla paahan. Mielettomassa sanaharkassa kuski selitti jotain vuolaasti ja osoitteli vuoroin pyoraansa, vuoroin lasta, joka parkui hurjasti mutta naytti ihme kylla olevan yhtena kappaleena. Paikalle osuneet muutamat miehet nayttivat olevan tilanteesta lahinna huvittuneita. Pahimman selkkauksen paatyttya kuski polkaisi masiinan kayntiin ja poistuimme vaivihkaa.

Kun sitten vihdoin ja viimein loysin yliopistola oikean laitoksen, minulle kerrottiin, etta professori Siddiqui ei ole paikalla ja etta minun kannattaisi odottaa hanen tyohuoneensa edessa. Noin kahden tunnin jalkeen jo hyvaa englantia osaava nainen kavi sanomassa, etta proffa ei tule tanaan paikalle ollenkaan. Noh, karsivallisyys on hyveista paras. Kokeillaan huomenna uudestaan.

No niin! Tassa sita hikoillaan nettikahvilassa. Skandimerkit puuttuu tasta viestista koska ei annettu kayttaa omaa tietokonetta. Noh, valiako silla.

Kone saapui Delhiin keskiyolla. Lennot menivat suht sujuvasti ja reissu Wienista tanne kesti loppujen lopuksi vain kuusi tuntia. Erikoisuutena lennon aikana naytettiin aito Bollywood-leffa! Sanotaanko, etta ainakin tuon naytteen perusteella paikallisille markkinoille tehdyt intialaiselokuvat vaatisivat hieman tietoista totuttelua. Matkatavarat tulivat ihan asiallisesti samassa kyydissa, vaikka olin varautunut niitakin odottelemaan. Tarkoituksenani oli heti kentalta paastya antaa sellainen mielikuva -mahdollisten huijareiden varalta- etta onhan tama paikka jo kuule nahty ja koluttu. Suunnitelma meni perseelleen kuitenkin jo siina vaiheessa kun yritin kovasti nousta taksiin kuskin puolelta.

Matka pirssilla hostellille kesti varmaankin tunnin. Auton ikkunasta kuikuillessa tajusi todella, etta on sellaisessa paikassa, jollaista ei ole ennen nahnyt tai kokenut. Teilla pyorii kulkukoiria ja paikalliset ihmisetkin makailivat siella sun taalla. Hostellin lahella huomasin, kun lauma lehmia soi roskia kadulla. Minulla kavi ilmeisesti hyva tuuri taksikuskin suhteen. Reissu oli etukateen maksettu lentokentan toimistoon, joten tallaisissa tapauksissa kuski voi joskus jattaa reissumiehen puolimatkassa kyydista ja vaittaa, etta perilla ollaan. Meikalaisen suhari kuitenkin kyseli paikallisilta, missa hostelli oli ja toi niin lahelle kuin auton sai.

Olin tehnyt huonevarauksen hieman epaselvasti, joten minun piti viettaa nyt ainakin ensimmainen yo ainoassa vapaassa, hostellin kalleimmassa super deluxe -huoneessa. Toisaalta se kavi hyvin ikaan kuin pehmeana laskuna, eika ollut suomalaiselle kukkarolle mikaan hilliton repaisy. Hostelli sijaitsee alueella, jossa on paljon tiibetilaisia, eli ulkona on varmasti mielenkiintoiset nakymat kunhan lahden sinne hortoilemaan. Asunnonkin etsinta pitaa aloittaa pikimmiten.

Mutta yhteenvetona siis: tama ei ollut ollenkaan hankala alku talle keikalle.

Muutama päivä lähtöön. Alan olla jo suhteellisen innoissani. Kahdeksan immuniteetti-injektion, alivuokralaisen hankkimisen ja viisumibyrokratiasta kunnialla selviämisen jälkeen alkaa kaikki olla valmista. Tarkoituksena on siis mennä Jamia Millia Islamia -yliopiston kasvatustieteiden laitokselle New Delhiin tekemään harjoittelua. Viisumikutsussa luki, että toimenkuva on "laitoksen kotisivujen kehittäminen ja auttaminen tietotekniikan soveltamisessa opettajainkoulutukseen". Vielä ei ole tietoa, mikä viikottainen työaika tulee olemaan. Harjoittelu on palkatonta. Jos saan asiani järjestettyä niin voin jossain välissä käväistä keräämässä aineistoa gradua varten.

Kone lähtee maanantaiaamuna 10.7. kahdeksalta aamulla ja perillä olen sikäläistä aikaa puolenyön jälkeen. Varmasti aika rapea olo perillä lentokentällä. Sieltä yritän selvitä saman tien hostelliin. Matkaoppaassa sanottiin, että kenttä kuhisee huijareita, jotka kärkkyvät rättiväsyneitä turisteja. Oikeastaan melkein harmittaa, että hommasin tuon Lonely Planetin opuksen. Kerää vain turhaa matkajännitystä.