Delhissä jälleen.

Onnetar väänsi meille hampaattoman hymyn ja nappasimme paikat junasta perjantaina aamuyöllä. Minä ja Reima saavuimme pääkaupunkiin lauantai-iltapäivänä. 36 tunnin junareissu sujui yllättävän mukavasti, ehkä lähinnä siksi, että suurimman osan ajasta olin kunnon unikoomassa. Heräilin välillä lueskelemaan tai siihen, kun tumma pikkupoika tiiraili tätä keskellä päivää torkkuvaa matkailijaa.

Goalla kannatti ehdottomasti käydä, jotta sai viimeisenkin vahvistuksen siitä, että Intiasta voi myös löytää jotain erikoisen kaunista. Sesonki ei ollut vielä alkanut, joten rannoille ja ravintoloihin mahtui aina muitta mutkitta. Hieman yllättävää oli se, että hotellimme omistaja neuvoi meitä oitis kohti turistirantaa ja kehotti välttämään intialaisten biitsiä. Erotteluun lienee syynä länsimaisten bikinityttöjen ja seksuaalisesti turhautuneiden intialaismiesten tukala yhteensopimattomuus. Paikalliset naiset näet pulikoivat vedessä sari (perinteinen kokovartaloasu) yllään. Rannan turistiosuudelle ei ollut intialaisilta tietenkään pääsy kielletty mutta heitä oli paikalla todella vähän.

Goan kiehtovimpia piirteitä on sen roomalaiskatolisuus. Alue kuului Portugalille vuoteen 1961 saakka, jolloin Intian silloinen pääministeri Jawaharlal Nehru heitti siirtomaavallan pellolle. Uskonto jäi. Goan vehreän kasvillisuuden seassa pilkistää haikeasti rapistuneita valkoisia kirkkoja ja pieniä kappeleita. Bussin tuulilasiin on kirjoitettu "May Saint Anthony bless our journey" ja peruutuspeilistä roikkuu rukousnauha. Monia intialaisia, etenkin kaikkein vähäosaisimpia, kääntyi aikoinaan joukolla kristinuskoon paetakseen hindulaisuuden ahdistavaa kastijärjestelmää. Kuitenkin lopulta kastijako siirtyi melkein sellaisenaan uusien kirkkojen hierarkiaan.

Yksi hienoimmista puolista Intiassa oleskelussa on se, että olen täälläkin tavannut kosolti porukkaa ympäri maailmaa. Meidän Goan-köörissä oli mukana nigerialainen Marian, joka jossain vaiheessa selitti kuuluvansa paikalliseen aatelissukuun. Pyörimme siis rantsulla aidon afrikkalaisen prinsessan kanssa. Mukana oli myös afroamerikkalainen kaverimme Tameka, josta olen kertoillut useaan otteeseen tässä blogissa. Nämä kaksi tyttöä tutustuivat jossain vaiheessa nigerialaiseen nuoreen mieheen, joka sanoi pelaavansa ammatikseen jalkapalloa eteläintialaisessa joukkueessa. Tytöt olivat ilmeisesti valitelleet ääneen sitä, että heillä ei ollut vielä paluulippuja Goalta Mumbaihin. Mies, jota tytöt kutsuivat nimellä "Beckham", lupautui oitis maksamaan kimmoille lennot.

Ällistyttävintä tässä yhtälössä oli se, että sekä Mariam ja Tameka pitivät elettä täysin normaalina. Tameka on kommentoinut usein, että miehen pitää maksaa siitä hyvästä, että hän on nauttinut seurastasi. Miriam puolestaan kertoi, että nigerialaiset miehet maksavat aina kaikki laskut naisten puolesta, puolituttujenkin. Joka tapauksessa jalkapalloilijamme köyhtyi tässä rytäkässä ainakin 250 euroa. Suomalainen pragmaattinen poikamies pyörittelisi päätään muistellessaan äijää, joka käytti silmittömästi tuohta naiseen, voidakseen vain saattaa hänet -useiden lähestymisyritysten jälkeen- lopulta lentokentälle.

Ryhmässämme oli myös turkkilaistyttö Özlem, johon tutustuin jo heinäkuussa. Hän kuvailee mielellään kotimaataan ja perhettään ja on selvästi ylpeä turkkilaisuudestaan. On tietenkin kunnioitettavaa, jos joku pitää tietoisesti yllä vahvoja kansallisia juuriaan. Kuitenkin eräs kommentti aiheutti minussa pienen inhoreaktion. Özlem kertoi Istanbulin puolalaisesta korttelista ja sen syntyhistoriasta. Hieman ennen toisen maailmansodan alkua joukko puolalaisia lähti maastaan. Silloin kuulemma "Suuri Johtajamme Atatürk avasi valtiomme rajat pakolaisille". Tuntuu oudolta, että länsimaistuneen EU-kandidaattivaltion kansalainen luonnehtisi entistä valtionpäämiestään tuolla tavalla. Olisi varmaankin melko vakava virheliike kysyä kaveriltamme tietyistä turkkilaisen historian päivänvaloa kestämättömistä aiheista, kuten esimerkiksi kurdien kohtelusta tai armenialaisten joukkomurhasta. Kun olemme kaikki ulkomaalaisia Intiassa, meitä yhdistävät piirteet, siis ne, jotka erottavat meidät intialaisista, jättävät usein harhauttavasti varjoonsa ne seikat, jotka tekevät meistä pohjimmiltaan omien kulttuuriemme yksilöllisiä kasvatteja.

Goalta poispääsy on nyt vielä hankalampaa kuin tänne tulo. Junat ja bussit ovat aivan tukossa juhlapyhän takia ja alkuperäinen suunnitelma palata Delhiin keskiviikoksi on vesittynyt aika perusteellisesti. Soitin siis tänään työkaverille ja ilmoittelin, että minua näkyy duunipaikalla vasta maanantaina. "Jumissa" Goan rantaparatiisissa, siis. Tilanteen absurdia luonnetta heijastaa hyvin eräs Kummeli-sketsi, jonka yritän tähän luonnostella.

Lentokapteenin univormuun pukeutunut Heikki Silvennoinen hortoilee ravintolassa puhelimen ääreen, tarttuu luuriin ja pyöräyttää numeron.

"Haloo? Terve. Nyt kävi kuule silleen että meni pelikaani turbiinista läpi. Joo-o. Ja semmonen ihme tapahtu, että Las Palmasissa sataa lunta. Se on joku sellanen...inversioilmiö. Eli täältä ei päästä ihan heti minnekään. Mitä? Emmä tiedä! Mä mikään mete..meter...meteorologi ole. Mä oon (röyh) lentokapteeni, säätänä".

Mies lyö luurin kiinni ja lähtee vihellellen tiskille.

Jos pitää valita paikka, johon joutuu jämähtämään aiottua kauemmaksi, on Goa ehkä parhaimmasta päästä. Rannat ovat upeita ja eläminen todella halpaa jopa intialaisten standardien mukaan. Haluan kuitenkin hoitaa itseni takaisin pääkaupunkiin heti ensi tilaisuuden tullen, koska työprojekti on jäissä siihen asti, kunnes selviän täältä pois. Varasimme paikat jonotuslistalta perjantaiaamuiseen junaan ja jos suotuisa merituuli puhaltaa, olemme lauantai-iltapäivänä jälleen metropolin pyörityksessä. Paluu tulee olemaan pieni shokki, aivan kuten Himalajan-keikan jälkeen.

Bombay...

Olen lukemassa Edward Lucen teosta "In Spite of the Gods: The Strange Rise of Modern India". Luce kertoo, etta Intiassa asiat jarjestyvat joskus yllattavalla tavalla. Tulimme tanaan yojunalla tanne maan taloudelliseen keskukseen, tarkoituksenamme jatkaa saman tien Goalle. Emme olleet varanneet jatkoyhteyden lippuja etukateen ja niiden saaminen osoittautuikin todella kimurantiksi intialaisen uudenvuodenjuhlan aiheuttaman ruuhkan takia. Ravattuamme lukuisissa lipputoimistoissa moneen kertaan olimme jo saaneet "eioota" osaksemme masennukseen asti. Sitten eras juna-aseman kiltti naisvirkailija mainitsi, etta saattaisimme pokata viela piletit samalle paivalle ns. VIP-kiintiosta. Viela yksi reissu toiselle juna-asemalle ja pian liput olivat edessamme tiskilla. Sinnikkyys palkittiin.

Nain suhteellisen kokeneenakin Intian-ulkomaalaisena joutuu kaikesta huolimatta satunnaisen kusetuksen kohteeksi. Tykitimme Bombayn keskustassa taksilla, jonka kuski suostui yllattaen pelaamaan mittarilukeman mukaan. Kun olimme pyorineet liikenteessa tuntikausia, taksa raksutti aivan pikkuhiluissa ja nautimme huoletta kyydista. Kuitenkin koko reissun paatteeksi kuski kaivoikin hansikaslokerosta esille tylyn, virallisen kertomataulun, jonka mukaan hinta oikeasti maaraytyi. 50-luvulta peraisin olevan brittitaksin mittaria ei tietenkaan ole paivitetty sitten niiden aikojen, joten hintojen paivitys hoidetaan tuolla hieman kyseenalaisella tavalla. Turistille ei tietysti kannata mainita asiasta mitaan etukateen.

Tänään lähden Goalle. Ehkä paikka on jo kilseinen mutta tapaan siellä kavereita, jotka häipyivät Delhistä yli kuukausi sitten jatkamaan harjoittelua Intian keskiosassa.

Muutenkin pääkaupungista on kiva päästä pois. Tänä viikonloppuna on Diwali, eli intialainen uudenvuodenjuhla. Ilotulitteiden myynti aloitettiin hyvissä ajoin ja parin viime viikon aikana on välillä jytissyt kaduilla kuin Sierra Leonessa. Juhlan huipentuessa pauke ja ruudinkatku kaduilla on kuulemma aika huomattava. Parempi olla siis silloin rannan tuntumassa. Matkaraportti löytyy sitten tästä blogista ensi viikolla. Hyvää Diwalia vaan kaikille.

Edellisen blogijutun alkuun viitaten pitänee vain todeta, että ikinä ei kannata mennä manaamaan.

Olin tänään tulossa autoriksalla, siis pikkuisella taksilla töistä kotia kohti. Kuski lähti vilkkaasti liikennöidyllä tiellä ohittamaan oikealta puolelta (vas. puoleinen liikenne Intiassa) pysäkillä seisovaa linja-autoa. Silmäkulmasta, kuskin pään ohi vilkaistessani huomasin yhtäkkiä mustan moottoripyörän visiirin ja etuvalon, jonka jälkeen pamahti ikävästi. Prätkää kuskaava nuori mies oli veistellyt kylmäpäisesti liikennettä vastaan, ei huomannut bussin takaa hiipivää autoriksaamme ja törmäsi päistikkaa siihen. Kundi kellahti törmäyksestä asfaltille ja noustessaan irvisti ja piteli kylkeään. Taksikuski puolestaan kävi katsomassa kotteroonsa tulleet kuhmut ja haukkui moottoripyöräilijän kunnolla. Matka jatkui yllättävän nopeasti. Vaikka mitään fyysistä vahinkoa ei tapahtunut, kului minulta muutama minuutti säikähdystä analysoidessa.

Joskus intialainen kertakaikkinen piittaamattomuus liikennesääntöjen suhteen on todella hermostuttavaa.

En ole sitten viime postituksenkaan jälkeen törmännyt liikenteessä norsun perseeseen tai vapautunut jälleensyntymisen kierrosta, joten tyydyn taas kommentoimaan intialaista yhteiskuntaa, tällä kertaa lasi maukasta viskiä käden ulottuvilla.

Tämän maan politiikassa sosialisteilla ja kommunisteilla on ollut lähihistoriassa reilusti tuntumaa vallankahvasta ja Intian itäosissa (Kolkatassa) punaisilla on edelleen viimeinen sana yhteiskunnallisten ratkaisujen suhteen. Kuitenkin kadulle astuttaessa ei ole epäilystäkään siitä, mikä taloudellinen lainalaisuus on niskan päällä. Pikkupuodeissa ja jokapäiväisessä rahanvaihdossa kapitalismi esiintyy puhtaimmassa muodossaan. Ostaja luopuu vain siitä rahamäärästä, joka on ehdottoman välttämätön hyödykeen saamiseksi. Myyjä puolestaan pyrkii maksimoimaan omat saatavansa. Tinkiminen on jokapäiväinen, välttämätön rutiini. Ylipäänsä yksinkertainenkin ostotoimenpide pitää sisällään paljon enemmän sosiaalista kanssakäymistä kuin Suomessa. Vilkkaan risteyksen vieressä paistetussa maissintähkässä ei ole hintalappua kyljessään. Haluaisin siis laatia teille tässä ja nyt yleiset tinkimisohjeet tulevaisuuden varalle. Nämä periaatteet soveltunevat myös moniin muihin, öh...kehittyviin maihin.

Prosessi ja toimenpiteet:

1) Jos näet kaupassa tuotteen, joka herättää heti mielenkiintosi, tee hyvä ihminen kaikkesi innostuksen peittämiseksi. Riehaantumalla pilaat mahdollisuutesi reiluun hintaan alta aikayksikön.
2) Vilkuile kaikkia tuotteita kuin viimeviikkoista makkaraa. Valitse sitten näennäisen sattumanvaraisesti se, mistä pidit ja kysäise ohimennen paljonko maksaa.
3) Myyjän heittämä hinta on yleensä ainakin kaksin-kolminkertainen kohtuulliseen nähden. Sano, että saattaisit pitkin hampain pulittaa noin viidesosan pyydetystä.
4) Tässä vaiheessa myyjä torjuu ehdotuksen välittömästi ja nauraa kunnolla päälle. Myyjän kaverit hekottavat myös. Seuraava tarjous on kuitenkin jo hieman parempi kuin alkuperäinen.
5) Pyörittele tavaraa löyhästi käsissäsi ja nyrpistele naamaasi kuin olisit haukannut homeista sitruunaa. Korosta tuotteen vikoja, aitoja ja keksittyjä.
6) Myyjä suostuu alentamaan hintaa mutta ei kuitenkaan vielä riittävästi.
7) Heitä tuote pois ja lähde välinpitämättömän oloisena kävelemään.
8) Tässä vaiheessa kuulet usein myyjän huutelevan sinulle toinen toistaan parempia tarjouksia. Kun hinta alkaa kuulostaa mukavalta, voit lampsia takaisin ja hakea tavaran pois. Toinen vaihtoehto on kierrellä muut putiikit läpi paremman/halvemman kapineen perässä.

Kapitalismin lakeja edelleen noudattaen, on hyvä pitää mielessä, että jos myyjä on paikan ainoa, hän on siitä tosiasiasta hyvin tietoinen ja neuvottelussa selvässä etulyöntiasemassa. Kannattaa siis mahdollisuuksien mukaan hakeutua markkinoille, jossa samaa settiä kaupittelee kymmenen eri jannua.

Joku voisi kysyä, miksi ylipäänsä tinkiä Intiassa tuotteesta, joka maksaa 50 senttiä. Henkilökohtaisesti en vain pidä siitä tunteesta, että minua on höynäytetty. Siksi kinastelen usein länsimaisittain mitättömistä summista pitkiäkin aikoja. Tunnen myös jonkinlaista kollektiivista velvollisuutta kaikkien ulkomaalaisten puolesta. Jos alkaisin kuluttamaan rahaa harkitsemattomasti, paikalliset tottuisivat entistä enemmän siihen, että valkonaama on vain vähä-älyinen rahasampo.

Kuten jo Delhiin tullessan ounastelin, tämän blogin päivitystahti hidastuu sitä mukaa kun elämä Intiassa arkipäiväistyy. Mitään sykähdyttävää ei ole kuluneen viikon aikana tapahtunut, joten voisin tässä vaikka lätistä hieman duunistani ja kaupunkia rasittavasta denguekuumeen aallosta.

Olen käynyt miltei päivittäin tapaamisissa Deepalaya-järjestön pyörittämässä ammattikoulussa. Teen siis heille -yhteistyössä ATK-opettajan kanssa- tietokannanhallintajärjestelmän. Projektin alkuvaiheessa epäilin suuresti tietoteknisten valmiuksieni riittävyyttä ja pelkäsin, että hanke floppaa osaltani näyttävästi. Nyt kuitenkin olen takuuvarma siitä, että järjestelmä tulee olemaan testikäytössä jo marraskuussa.

Koulun johtaja on korostanut joka tapaamisessa heidän akuuttia tarvetta siirtää kaikki oppilaista, opettajista, maksuista jne kertyvä tieto sellaiseen muotoon, jota on helppo hallita ja analysoida. Koulun hallinnossa halutaan saada tarkkaa tietoa siitä, miten oppilaat pärjäävät ja mitä kehittämistarpeita instituutiolla on. Näyttää siltä, että valmistuessaan tietojärjestelmä parantaa huomattavasti koulun toimintaedellytyksiä. Oppilaitos ja koko Deepalaya-järjestö pyörivät täysin lahjoitusvaroilla ja nämäkään instanssit eivät ole vapaita markkinataloudellisista tehokkuusvaateista. Tällä en tietenkään tarkoita sitä, että haluaisin järjestöä tai koulua ruoskittavan armottomaan tulosvastuuseen. Uskon, että tietojärjestelmää tullaan käyttämään pikemminkin tiedotuksen parantamiseen ja esimerkiksi huonosti menestyvien oppilaiden tunnistamiseen ja sitä kautta heidän auttamiseen.

Siirtykäämme sitten tauteihin. Viime päivinä intialaisten lehtien etusivut ovat helisseet riehuvan Denguekuumeen vuoksi. Terveysministerin mukaan tilanne on "vakava mutta täysin hallinnassa". Tauti leviää malarian tapaan moskiittojen välityksellä. Delhissä satoja on tähän mennessä sairastunut ja parikymmentä kuollut dengueen. 10-15 miljoonan asukkaan kaupungissa nämä eivät ole kovinkaan hälyttäviä lukuja. Silti terveyspalvelujen infrastruktuuri on kovan paineen alla. Sairastuneet ovat virranneet enimmäkseen kaupungin pääsairaaloihin, joiden kapasiteetti on osoittautunut riittämättömäksi. Joissain laitoksissa kolme tai neljä potilasta makaa kussakin pedissä.

Kämppäkaverini Tenzing teki reportaasia yhdessä kaupungin ruuhkaisimmista sairaaloista. Hän kertoi, että rakennuksen vieressä velloo yksi Delhin suurimmista kaatopaikoista. Moskiitot lisääntyvät seisovassa vedessä, jota tunkiolta löytyy reippaasti. Vaarana on siis denguen leviäminen potilaasta toiseen, potilaasta lääkäriin ja jopa lekurista potilaaseen. Kaiken kukkuraksi tänään poliisit pidättivät Delhin julkishallinnossa toimivan lääkärin, jonka päätehtävä oli koordinoida denguen vastasia ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä väestön keskuudessa. Mies jäi kiinni rysän päältä vajaan 40 euron lahjuksen vastaanottamisesta. Siihen hintaan hän oli luvannut suositella nuorempaa lääkäriä ylennystä varten. Jumprahuitti.

Joidenkin arvioiden mukaan denguen tartuntaluvut ovat jo saavuttaneet piikkinsä. Muutamassa viikossa lämpötila tippuu sen verran, että hyttysille tulee joka tapauksessa tukalat paikat. Tämä episodi on kuitenkin osoitus siitä, millaisen tautien kasvualustan kaoottinen ja korruption kiusaama yhteisö tarjoaa. Esimerkiksi sanomalehdissä hälytellään ihmisiä kuivattamaan tai ainakin peittämään kaikki avoimet vesiastiat. Tiedotuksen tehokkuutta heikentänee se, että joka kolmas kaupunkilainen on lukutaidoton.

Innostuin tuossa muutama päivä sitten, kun kaksi Tampereen-kaveria ilmoittivat löytäneensä kenties poskettoman edulliset lentoliput Delhiin päin. Reissun kohtalo selviää tulevalla viikolla.