Olen Pitkäsen Tuure, 26-vuotias sosiologian opiskelija Tampereelta. Tein tämän blogin lähinnä matkapäiväkirjaksi Intian-reissuni ajalta 10.7. - 22.12.2006. Sähköpostiosoitteeni on tuure.pitkanen@uta.fi

30.8.06

Retki Amritsariin, 30 kilometrin päähän Pakistanin rajasta. Läksimme sunnuntaiaamuna juna-asemalta. Lippujen ostaminen oli tietenkin huomattavasti työläämpää kuin Suomessa. Pilettejä piti hankkia kaksi kahdelta eri myyjältä. New Delhin asema on suuri rakennus, jonka ihmisvilinään sekoaa helposti.

Nousimme viimein junaan, siis minä, Reima Helsingistä ja Ioanna Romaniasta. Kirjoitan varmaankin tytön nimen väärin mutta kelvannee tässä yhteydessä. Seitsemän tunnin reissu toisen luokan intialaisessa junavaunussa olikin mukavampaa, mitä etukäteen kuvittelin. Edullisempaa myös. Menolipun hinnaksi jäi noin kaksi ja puoli euroa. Matkaa on kuitenkin yli neljäsataa kilometriä. Kauppiaat ja kerjäläiset vierailivat tietenkin vaunuissa tasaiseen tahtiin.

Pääasiallisena matkakohteena oli Amritsarin kultainen temppeli. Se on sikhien pyhä paikka. Sikhit tunnistaa siis turbaaneista ja vapaasti kasvavasta parrasta. Uskonto kieltää kaikenlaisen letin tai parran trimmauksen. Temppelialueelle meno oli täysin ilmaista. Ainoina vaatimuksina oli pään peittäminen, kenkien riisuminen ja jalkojen peseminen. Tupakkaa tai alkoholia ei myöskään saa tiloihin viedä. Ensimmäisenä pyörähdimme samassa rakennuksessa sijaitsevassa sikhien museossa. Aiheena oli pääsääntöisesti Intian muinaisten moguli- eli muslimihallitsijoiden sikhejä kohtaan harjoittama vaino. Museon seinät olivat pullollaan melko tuoreita klassiseen tyyliin tehtyjä eksplisiittisiä maalauksia sihkien marttyyrikuolemista, joukkomurhista tai muuten vain teloituksista. Esillä olivat myös valokuvat kahdestatoista sikhistä, jotka kuolivat vuonna 1978 uskonsa puolesta tapauksessa, joka jäi minulle epäselväksi. Valokuvat olivat siis miehistä post mortem. Minun mielestä on aika arvelluttavaa näyttää suuria lähikuvia hengiltä hakatuista ukoista museossa, jonne myös monia lapsia tuotiin. Liekö sikheillä sitten hieman meitä hyväksyvämpi suhde kuolemaan.

Museon jälkeen siirryimme tarkastelemaan itse kultaista temppeliä, joka napottaa rakennuskompleksin keskellä suuren vesialtaan ympäröimänä. Temppeli on tiettävästi aidolla kullalla päällystetty ja onkin aivan mieletön näky (ks. kuvat). Ympäröivän veden raikas tuoksu täydenti sereeniä tunnelmaa rauhoittavan musiikin soljuessa temppelin ämyreistä. Istuimme pitkät tovit vain temppeliä kuikuillen ja rentoutuen. Alueella ambienssi oli kiireetön, eikä kukaan härnännyt ulkomaalaista kaupanteolla tai kerjäämisellä. Itse asiassa monet paikalliset lapset tulivat innokkaasti kättelemään minua ja esittelemään itsensä. Illan hämärtyessä temppeliä ympäröivät spottivalot sytytettiin ja kullan hohde kävi todella intensiiviseksi. Ensimmäistä kertaa sitten Intiaan tulon ymmärsin, miksi jotkut kaltaisistamme länsimaalaisista jämähtävät tähän maahan pitkäksi aikaa. Tuskin allekirjoittanut kuitenkaan. Kultainen temppeli oli ehdottomasti käymisen arvoinen, vaikka se ei ole läheskään yhtä tunnettu kuin Taj Mahal. Tuossa vakiokohteessa pelkkä sisälle astuminen tekee aimon loven lompakkoon ja monumentin ympärille pörisee jatkuva turistien virta.

Palasimme yöjunalla, joka oli vain marginaalisesti kalliimpi menomatkaan verrattuna. Alle kymmenen euron budjetilla saimme aikaiseksi tämän loistavan ekskursion.

Eräässä heinäkuun blogijutussani kerroin siitä, miten kämppäkaverini Phuntsokin minulle tekemä pila johti siihen, että suutuin hänelle melkoisesti. Tällä kertaa minä onnistuin vihastuttamaan toisen kämppiksen, Tenzingin. Hän soitti minulle tänään ja kertoi, että hänen serkkunsa isä tulee huomenna aamulla katsomaan asuntoa, koska hänen poikansa asuu meidän kanssa, vaikka onkin ollut pitkään Delhistä poissa viime aikoina. Tenzing sanoi, että hänen perheensä ja sukunsa on siinä uskossa, että asuntomme on siisti ja elämme muutenkin nätisti. Hän ei halua tätä mielikuvaa muuttaa. Minun pitäisi siis siivota hieman huonettani, ennen kuin serkun isä tulee visiitille. Sanoin, että kyllä huoneen järjestely onnistuu mutta ihmettelin sitä, miksi mies haluaa ylipäänsä nähdä sen. Kyseessä on kuitenkin meikäläisen koppi.

Kun sitten tapasin Tenzingin myöhemmin illalla, hän sanoi minulle, että puhuin puhelimessa siihen sävyyn, kuin hänen serkkunsa isä, eli hänen oma setä, olisi jokin pummi kadulta tulossa kämppää vilkuilemaan. Totta kai hänen setänsä saa katsoa, että millaisessa lukaalissa hänen poikansa ja veljenpoikansa majoittuvat. Tenzing huomautti, että meidän kaikkien pitää elää täällä samassa asunnossa perheen lailla, eikä eristäytyneinä omissa kammareissamme.

Olin luullut, että minä olen sentään hieman sosiaalisempi ja avoimempi kämppäkaveri kuin esimerkiksi useimmat suomalaiset. Vaikka annan kämppisteni käyttää tietokonettani poissaollessani sun muuta, olen kai edelleen liian huolissani omasta henkilökohtaisesta tilasta, ainakin paikallisiin olosuhteisiin nähden. Näköjään en ole myöskään hoksannut sitä, missä arvossa täällä sukulaisia pidetään. Nämä kommellukset ovat tietenkin väistämättömiä mutta minun pitää todella olla tarkkaavaisempi tulevien ikävien tilanteiden välttämiseksi.

25.8.06

Takana on kaksi tähän mennessä kaksi antoisinta päivää tämän keikan ajalta. Kaikki alkoi siitä, kun läksin kaupungille etsimään itselleni tekemistä. En ole varmaankaan vielä blogissa tuonut esille sitä tosiasiaa, että en ole tehnyt Delhissä vielä päivääkään rehellistä työtä. Jamia Millia -yliopisto on ilmeisesti vieläkin lomalla, joten työharjoittelukuviot ovat olleet pienimuotoisia.

Menin Deepalaya-nimisen järjestön toimistolle käymään eilen aamulla. Deepalaya pyörittä lahjoitusvaroin köyhien lasten ja nuorten kouluja Delhissä ja ympäröivällä maaseudulla. Olin sopinut tapaamisen etukäteen mutta olin melko epävarma tulevasta vastaanotosta, koska minulla ei ole sektorilta kokemusta. Kuitenkin perille saapuessani minut toivotettiin heti tervetulleeksi ja esiteltiin koko toimiston poppoolle järjestön johtajaa myöten. Vapaaehtoistyömahdollisuuksia on kuulemma lukuisia aina varojenkeruusta lasten opettamiseen.

Samana iltapäivänä minut kiidätettiin tutustumiskierrokselle kahden järjestön kouluun. Molemmat rakennukset ovat suhteellisen siistejä ja paikalliset olot huomioon ottaen hyvin varusteltuja. Koulut on rakennettu slummien välittömään läheisyyteen, jotta lapset pääsevät tunneille vaivatta ja alueen asukkaat pystyvät tarvittaessa käyttämään tiloista löytyvää ilmaista lääkäripalvelua. Peruskouluopetus ei ole Intiassa ilmaista. Toisen koulun johtaja kertoi minulle, että yleensä perhe joutuu maksamaan siitä 3000 rupiaa eli noin viisikymmentä euroa kuussa. Köyhä perhe saattaa raapia kasaan 6000 rupiaa per kuukausi, joten lasten kouluttaminen jää äkkiä hoitamatta. Deepalayan koulut tarjoavat opetuksen 50 rupialla eli vajaalla eurolla kuussa. Maksusta voi neuvotella, koska usein käy niin, että perheellä ei ole edes tuollaista summaa koulutukseen sijoitettavaksi.

Vaikka kiertokäynnit kouluissa olivat todella kiinnostavia, minulle tuli välillä vaivautunut olo näin pelkkänä ulkomaisena opiskelijapummina. Mennessämme sisään teknisen työn luokan askareita seuraamaan, kaikki opiskelijat ampaisivat seisomaan. Herrajestas. Ylipäänsä minusta oli ihmeellistä, että koulujen johtajat näyttelivät minulle tiloja henkilökohtaisesti.

Minut oli myös kutsuttu seuraavaksi päiväksi Deepalayan porukan mukaan katsastamaan maaseudulla 60 kilometrin päässä Delhistä toimivia järjestön kouluja. Hoksasin heti, että mahdollisuus on tietenkin käytettävä hyväksi. Tänä aamuna ponkaisin sängystä ylös ja palasin järjestön toimistolle. Seitsemän hengen ryhmämme lähti jeepillä liikenteeseen yhdeksältä. Olin joukon ainoa ulkomaalainen. Lähes koko sakki oli menossa maaseutukylän kouluja katsastamaan ensimmäistä kertaa. Oppaanamme oli nuori nainen nimeltä Poonam, joka on työskennellyt paljon ko. projektissa.

Ensimmäisen kylän koulu oli ammattiopisto, jossa nuorille neuvotaan elektroniikka-asennusta sekä annetaan perusvalmiuksia atk-puolella. Yhdessä luokassa istui riveittäin paikallisia kirkkaisiin väreihin pukeutuneita tyttöjä hurisevien ompelukoneiden äärellä tekemässä perinteisiä vaatteita vientiin.

Toiselle koululle vievä tie oli monttuinen ja mutainen ja kuski joutui ajamaan perille varovaisin ottein. Käytännössä keskellä peltoja sijaitseva koulu on iso kompleksi, jaettuna eri rakennuksiin, joissa pienet lapset sekä oppivat että majoittuvat. Koulun johtaja on tomera täti, joka kertoi innokkaasti koulun toiminnasta sekä sen kohtaamista ongelmista yhteisössä. Puhe oli enimmäkseen englantia mutta rouva heitti sekaan hindiä niin liberaalisti, että lopputulos kuulosti minusta oudon viihdyttävältä. Meille kerrottiin, että etenkin paikallisissa muslimiperheissä köyhyys juontaa joskus juurensa jo perheen paisumiseen. Lapsia on usein kymmenkunta mutta rouva tiesi joitain tapauksia, joissa mies ja vaimo (tai vaimot) ovat pyöräyttäneet maailmaan kahdeksantoista omaa kersaa. Jopa Deepalayan työntekijät olivat pöyristyneitä tästä kuullessaan ja ihmettelivät, miten jotkut eivät osaa lopettaa touhujaan ajoissa. Kierroksella mukana ollut Delhin koulun johtaja reagoi tässä vaiheessa hieman arvelluttavalla kommentilla:

"Tämä ongelma meillä Intiassa on. Kolmenkymmenen vuoden päästä muslimeja on niin paljon, että he kaappaavat kaiken vallan!"

Lounastimme koulun ruokalassa. Ennen syömään ryhtymistä kaikki lapset nousivat äkkiseltään seisomaan, sulkivat silmänsä ja kämmenet vastakkain asetettuna lausuivat yhteen ääneen hindurukouksen, joka kaikui iloisesti seinissä. Siinä vaiheessa minulle tuli mieleen, että jokainen meistä ei pääse tällaista tapahtumaa todistamaan.

Vierailimme lasten majoitustiloissa ja etenkin pojista moni katseli minua jatkuva hymy päällä. He tulivat kättelemään ja tervehtivät sillä vaatimattomalla englannilla, mitä olivat oppineet. Koulun oppilaista osa on vain köyhistä perheistä mutta jotkin heistä ovat karanneet kotoaan esimerkiksi pahoinpitelevien vanhempien kourista.

Eilen Deepalayan toimistolla käydessäni järjestön johtaja sanoi, että voisin halutessani tehdä vapaaehtoistyötä kyseisessä maaseutukoulussa ja asua siellä. Tämä vaihtoehto on kuitenkin käytännössä lähinnä mahdottomuus. Poonam kertoikin, että maaseutukoulun yksi suurimmista haasteista on pätevien opettajien löytäminen. Etenkin nuorten -edes paikallisten- kantti ei kestä maaseutuelämää kuukausikaupalla. Omalta osaltani vierailujen tarkoitus oli lähinnä järjestön toimintaan tutustuminen. Olen tullut siihen tulokseen, että Deepalayan työ on sen verran arvokasta, että palaan ensi viikolla asiaan ja kysyn, josko voisin antaa heille oman panokseni toimistotyön merkeissä.

Näin muuten tämän ekskursion aikana ensimmäistä kertaa paikallisia matkustamassa bussien päällä. Tavan yleisyydestä kielii se, että Delhin uuden metron käytävillä on kylttejä, joissa pyydetään ihmisiä välttämään metron katolla istumista matkan aikana.

23.8.06

Nyt alkoi virallinen Hindin opiskelu. Kävin eilen yksityisopettajan luona ja pääsimme hyvän starttiin. Hindi on Suomeen tai muihin länsimaisiin kieliin verrattuna täysin eri puusta veistetty. Se perustuu sanskriittiin, jonka jotkut sanovat olevan maailman täydellisin kieli siksi, että se sisältää niin kattavan joukon eri äänteitä.

Opettaja oli äimän käkenä, kun hän havaitsi, että olin opetellut kirjaimiston (ks. esimerkki kuvassa) itsekseni kotona ennen Intiaan tuloa. Tiesin myös jo etukäteen kielen perusteet. Kuulemma melkein kaikki muut hänen ulkomaalaiset oppilaansa aloittavat aivan tyhjästä ja joillain kestää jopa seitsemän tai kahdeksan kuukautta opetella lukemaan Hindiä. Minun mielestäni se ei ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa. Joka tapauksessa opettaja oli erittäin tyytyväinen lähtötilanteeseen ja hän ennusti, että vuoden loppupuolella meikäläinen lukee jo sanomalehtiä paikallisella kielellä. Toivotaan niin!

Miksi ylipäänsä haluan opetella Hindiä? Delhi on niin suuri ja kansainvälinen kaupunki, että täällä tietenkin pärjää englannilla, tai sillä voi ainakin taistella tiensä arjen läpi. Englantia ei kuitenkaan puhuta edes niinkään laajalti mitä Suomessa. Esimerkiksi useissa kaupoissa kielitaitoa löytyy vain juuri sen verran, että tuotteen myynnin saa hoidettua. Tunnen siis itseni monissa tilanteissa länsimaiseksi idiootiksi, joka olettaa, että englantia kyllä ymmärretään jos sitä kailottaa tarpeeksi kovaa ja hitaalla tahdilla.

Olen tässä kaupungissa asuessani tutustunut yhteen aitoon perheeseen. Vuokraisäntämme asuu nimittäin vaimoineen ja lapsineen samassa rakennuksessa. Kävimme toissailtana hoitamassa heidän luonaan paperiasioita ja jäimmekin kämppäkaverin kanssa jutustelemaan niitä näitä pitkäksi toviksi. Päivällistäkin haluttiin meille tarjota. Mieleeni palautui se tosiasia, että olen tavannut esimerkiksi tamperelaisen vuokranantajani lyhyesti vain kerran yli vuoden aikana.

Vuokraisäntä tietenkin kyseli minulta Suomesta ja kertoi omista näkemyksistään eurooppalaisen ja intialaisen elämäntyylin eroista. Itse asiassa mies haukkui kotimaansa ja kansansa aika surutta. Hän valitteli sitä, miten Intiassa on suunnattomasti köyhyyttä, rikollisuutta ja korruptiota. Pohjois-Euroopassa kun kaikki ovat niin rehellisiä ja tunnollisia. Olin hieman hämilläni ja mumisin, että eikö sentään korruptio juonna juurensa brittihallintoon. Mies latasi heti takaisin, että kolonialismin aikana Intiassa oli turvallista, virkamiehiä ei voinut lahjoa ja oikeusjärjestelmä oli rivakka, toisin kuin nykyään.

"Vertaile vaikka brittiläisten ja intialaisten rakentamaa infrastruktuuria keskenään. Brittiläisten aikana tehtyjä teitä on vieläkin käytössä, kun intialaisten urakoima väylä on pilalla jo muutamassa vuodessa."

Vuokraisännän yhteenveto oli siis se, että intialainen luonne ei kerta kaikkiaan sovellu järjestäytyneen yhteiskunnan perustamiseen ja ylläpitämiseen. Itse en pitäisi asiaa niin yksinkertaisena ja etenkin brittihallinnon hyvien puolten yksipuolinen korostaminen tuntui oudolta.

22.8.06

Viikonloppuna kävin illanistujaisissa kämpällä, jossa asuu useampi ulkomainen harjoittelija. Paikalla oli ainakin seitsemän suomalaista kansainvälisessä porukassa. Edustuksemme oli todennäköisesti kattavampi kuin millään muulla valtiolla. Ennen Delhiin tuloa odotin tapaavani täällä ehkä pari kotimaista kollegaa. Jenkkiläinen Tameka katseli ryhmäämme ja päivitteli sitä, että eihän teitä perhana erota toisistaan kun olette kaikki samanlaisia valkonaamoja. Suurkaupungissa kasvaneelle amerikkalaisille meidän suomalaisten sanoisinko sisäsiittoisuus on varmastikin melkoinen äimistelyn aihe.

Keskustelin sinä iltana erään intialaisen miespuoleisen tuttavani IP:n kanssa ihmissuhteista ja avioliitosta. Tuotteliaan uran valinnut IP sanoi, että hänelle on tullut jo useampia tarjouksia mahdollisesta kumppanista, vanhempien kautta tietenkin. Järjestetty avioliitto karahtaa suomalaiseen korvaan nihkeällä tavalla mutta asiaa lähemmin pohtiessa perinteen ymmärtäminen käy helpommaksi, vaikka menetelmää ei omalle kohdalle soisikaan sovellettavaksi. Intialaisessa avioliitossa ei ole kysymys niinkään kahden henkilön yhteen tulemisesta kuin kahden kokonaisen suvun suhteesta toisiinsa. IP kertoi, että hänen vanhempansa tietävät aina tyttöjen taustan yksityiskohtaisesti ja ovat täten varmoja siitä, että hän on ensinnäkin sopiva puolisoksi ja että suhde tuleviin appivanhempiin ei tule olemaan mutkikas.

Suomessa kukin voi vapaasti valita siippansa ja liitoista puolet menevät pystymetsään. Kysymys lienee molemminpuolisista odotuksista ja siitä, että vapaus tuo mukanaan väistämättömän tietoisuuden omasta henkilökohtaisesta vastuusta valinnassa ja sen mukanaan tuomista seurauksista. Kaksi rakkaudesta naimisiin menevää yksilöä kehittävät suuria romanttisia toiveita tulevalle yhteiselolleen. Kun arki osoittautuu tarua tylymmäksi, suhde julistetaan kuolleeksi ja kipinää lähdetään hakemaan jonkun toisen tykö. Järjestetyssä avioliitossa taas painotetaan sitä, että kysymys on sopimuksesta miehen ja naisen välillä ja kompromissit ovat välttämättömiä. Kun suhde alkaa ulkopuolisten organisoimana liittona tunnekuohun sijasta, parille ei muodostu vastaavia illuusioita ikuisesta onnesta. Viime kädessä kankeassa järjestetyssä avioliitossa voi vedota siihen, että en sentään itse tuota urpoa pyydystänyt. Kommentoikaa, arvon lukijat, mikäli olen mielestänne asiassa aivan hakoteillä.

Itse asiassa eräs toinen intialainen tuttu kertoi siitä, että hänen vanhempansa esittelevät hänelle aika ajoin tyttökandidaatin, jonka kanssa voi seurustella noin kuukauden, jonka jälkeen sekä tyttö että poika päättävät, tuleeko kauppoja vai ei. Tosin tämä järjestely lienee harvinaisempaa lajia. Sanoisin tällaista vaihtoehtoa laiskan poikamiehen unelmaksi.

Olen unohtanut mainita blogissa taannoin nuorimman kämppäkaverini kanssa käymäni keskustelun. Nyugen on kotoisin eristyneestä Bhutanin pikkuvaltiosta Intian vieressä ja hän tuli äskettäin Delhiin opiskelemaan. Hän kyseli minulta siitä, onko lännessä todellakin helppo päästä harrastamaan seksiä naisten kanssa. Myönsin, että ehkä meidän laajemmassa kulttuuripiirissä vallitsevat liberaalimmat asenteet kuin Aasian eteläosissa. Nyugen ei kuitenkaan tarkoittanut tavanomaista kanssakäymistä naisten ja miesten välillä:

"Minun kaverit menivät Eurooppaan käymään ja ne sanoivat, että siellä annat naiselle vain rahaa ja lapun, jossa lukee, että sinulla ei ole tauteja. Sitten saat harrastaa seksiä. Mahtavaa."

Lienee enää turha pohdiskella sitä, miksi jotkut paikalliset miehet suhtautuvat vaaleisiin naisiin hieman epämääräisellä tavalla.

17.8.06

Käsittämättömän kuuma päivä eilen. Lämpötila oli "vain" 35 astetta mutta kaupungilla kävellessä keskipäivällä olin suurimman osan ajasta tunkkaisessa deliriumissa lipittäen vettä tauotta.

Täytyy tässä mainita tällä viikolla pidetyt illanistujaiset, jotka eräs intialainen tuttava järjesti amerikkalaiselle kaverilleni hyvityksenä rattijuopottelusekoilusta (ks. 10.8.). Viimeisen päälle sisustettuun kämppään saapui taas muutamia ulkomaisia harjoittelijoita. Illan aikana yksi paikallisista nuorista miehistä tarjoutui avustamaan minua tiukan paikan tullen: "Jos ikinä joudut poliisin kanssa vaikeuksiin, soita mulle niin minä tulen hakemaan pois. Mulla on tuttuja sen verran korkealla, että selvitän minkän sotkun tahansa."

Loppuillasta minä ja Tameka menimme intialaisen tuttavamme Nickin kyydissä kotiin. Intiassa vietettiin äskettäin itsenäisyyspäivää, jonka vuoksi turvallisuusjärjestelyt oli kiristetty huippuunsa. Poliisit pysäyttivät automme kahteen kertaan ja Nickillä oli jäänyt rekisteriote kotiin. Sinivuokot (tai paremminkin khakin väriset) pidättelivät meitä paikalla, kunnes Nick antoi poliisille jonkun kortin, jonka jälkeen pääsimmekin muitta mutkitta lähtemään. "Heitin niille sedän käyntikortin. Se on hallinnossa niin iso kiho, että nämä tyypit ei ala meikäläiselle ryttyilemään. Kun olette minun kanssa liikkeellä, kaikki on ok." Tässä maassa suhteilla saa enemmän aikaan kuin Suomessa.

Sisäkköme aloittaa hommat pian. Pakettiin kuuluu siivous, pyykipesu ja ruoanlaitto. Kustannukseksi tulee meille viisi euroa per henkilö joka kuukausi. Jotkut tutut Suomen puolella ovat hieman kritisoineet sitä, miten maksamme palvelusta niin pientä palkkaa. Ensinnäkin sisäkkö ei työskentele ainoastaan meidän asunnossamme, vaan hänellä on myös muita työntantajia. Toiseksi, suomalaisuudestani huolimatta minulla on erittäin rajalliset rahavarannot, joten minun pitää elää suurilta osin melko intialaisittain. Kämppäkaverini eivät myöskään takuuvarmasti suostuisi palkankorotukseen periaatteellisista syistä. Että näin.

Eilen kävin ukrainalaisen Katen kanssa kaupungilla nähtävyyskierroksella. Ravintolassa ollessamme intialaisen kulttuurin miesvaltaisuus paistoi taas. Kate pyysi saada voileivän, jolloin tarjoilija kääntyi minun puoleeni ja sanoi, että Sir, leipä on valitettavasti loppu. Turhaan sinä sitä minulle kerrot, hyvä mies.

Kävimme myöhemmin Nehru Planetariumissa. Olin käynyt viimeksi planetaariossa kersana mutta päättelin, että paikallisen nähtävyyden varustelutaso ei ratsastanut ihan viimeisimmän teknologian aallonharjalla. Aulassa oli yksinkertaisia puusta ja metallista askarreltuja vekottimia havainnollistamassa planeettojen kiertoratoja. Yritin pyöräyttää kammesta Veenusta liikkeelle mutta eihän se hievahtanutkaan. Kate sanoi, että mieleen tulee neuvostoliittolainen museo. Tosin tyttö on sen ikäinen, että hänellä ei taida olla kovin tarkkoja muistoja niiltä ajoilta kotimaassaan.

Luin eilen lehdestä Delhin hallinnon suunnitelmista selvittää kaupunkia piinaavat liikenneruuhkat. Tänne rakennetaan lähivuosina jättimäinen valtatieverkosto, joka kiertelee rakennusten yläpuolella. Tällaiseen vihertävään henkilökohtaiseen ajatusmaailmaan sovitettuna tuollainen projekti ei kuulosta miltään todelliselta ratkaisulta. Delhi on jo tukehtumassa moottoriajoneuvoihin ja uusien leveiden teiden rakentaminen vain kannustaa asukkaita investoimaan uusiin autoihin ja mopoihin samalla kun julkisen liikenteen vaihtoehdoista vain metro on nautittava käyttää. Bussit on päästetty armotta rapistumaan.

Olen ollut yllättynyt kuvistani tulleesta palautteesta. Ilmeisesti joku pitää niitä jollain tavalla esteettisesti nautinnollisina. Kun lähden kuvailemaan, saatan ottaa satakin räpsyä, joista ehkä kymmenesosa on sen verran hyviä, että ne kehtaa laittaa maailman tutkailtaviksi. Kaipaan siis vielä harjoitusta. Niille, joita kiinnostaa laitepuoli, voin mainita, että käyttämäni väline on Nikon D70-digijärjestelmäkamera. Minulla on siihen neljä erilaista linssiä, joista kaikkein eniten käytän telezoomia (55-200 mm, f/4-5,6) sekä kiinteää objektiivia hämäräkuvaukseen (50 mm, f/1,8).

15.8.06

Kävin taas reissaamassa viikonloppuna. Kohteena oli tällä kertaa pieni kaupunki nimeltä Rishikesh. Se sijaitsee kuuden tunnin ajomatkan päässä Delhistä pohjoiseen melko vuoristoisella alueella. Olin jälleen kerran ainut miespuolinen matkaaja porukassamme. Itse en ollut suunnitellut keikkaa millään tavalla, sillä tytöillä oli jo alustavia ideoita siitä, mitä paikan päällä kannattaisi tehdä.

Lähdimme matkaan lauantaiaamuna Delhin pääbussiasemalta. Paikka oli todella kaoottinen ja hämmentävä. Kärpäset ja kerjäläiset kävivät tietenkin päälle heti kun saavuin paikalle. Busseja tuli ja meni torviaan huudattaen ja kukaan asemalla ei osannut englantia. Matkapoppoomme kaksi puolalaistyttöä hyppäsivät bussiin jo aikaisin aamulla. Itse jäin odottelemaan jenkkiä Tamekaa, sekä ukrainalaista Katea, jotka olivat myöhässä.

Nousimme vihdoin bussiin mutta ennen kuin automme lähti minnekään, nousi siihen nainen sylissään pieni lapsi. Hän asettui viereeni ja alkoi elehtimään siihen malliin, että raha kelpaisi. En oikein lämmennyt ajatukselle, jolloin naikkonen alkoi tökkimään minua olkapäähän, välillä myös lapsen kouralla. Kun mitään ei edelleenkään tapahtunut, kerjäläinen ryhtyi tuuppimaan minua, kunnes heiluin tympääntyneenä edestakaisin kuin korkki vedessä. Siinä vaiheessa bussikuski ajoi jo naisen pihalle.

Bussimatka sinällään ei ollut hirveän mukava mutta persoonallinen kuitenkin. Menimme siis samalla kulkupelillä mitä paikallisetkin. Usein kun auto pysähtyi, kaikenlaisten virvokkeiden myyjät nousivat hetkeksi sen kyytiin.

Perille päästyämme meitä odotti kaupunki, jossa pienet apinat roikkuivat kävelysillan kannattimista ja kadulla kyyhöttivät kannabista avoimesti polttelevat pyhät miehet. Keskusta-alue ei sinällään ollut erityisen mielenkiintoinen. Suurin hupi ja parhaimmat kokemukset lankeaisivat niille, jotka lähtevät koskenlaskuun ja vuorille patikoimaan.

Ilta menikin lähinnä majoituksen kanssa sählätessä ja levätessä. Seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä vuorille. Puolalaistytöt olivat ekskursioon hyvin varustautuneita mutta kaksi muuta tyttöä eivät niinkään. Katella ei ollut mitään vaihtovaatteita, kun taas Tamekalla oli päällään aina muodikkaat city-kuteet. Hän näytti hieman ympäristöön kuulumattomalta meidän käyskennellessä pikkuisen kaupungin kujilla liukumiinoja väistellen. Tällä isolla mustalla tytöllä oli yllään paljon koruja, isot aurinkolasit sekä kädessään riikinkukon sulista tehty viuhka kasvojen viilentämiseen. Paikalliset tuijottivat herkeämättä ihmeellisen näköistä muukalaista. Tamekaa ei tosin edes kiinnostanut vuorilla pyöriminen. Hänellä on usein tapana sanoa, että "En lähde koska minä olen New Yorkista. Meillä ei ole vuoria/eläimiä/metsiä jne." Mielestäni uudesta ympäristöstä kannattaisi pikemminkin ottaa kaikki irti.

Sunnuntaiaamuna heräsimme ja puolalaistytöt olivat lähteneet varhaiselle aamiaiselle pinkaistaakseen vuorille hyvissä ajoin. Itse päädyin jäämään kahden muun tytön seuraan, koska tunsin heidät paremmin. Lähdimme kolmistaan kyselemään, mitä mahdollisuuksia koskenlaskuun olisi. Ei mitään ennen syyskuuta. Jumprahuitti. Päivä kuluikin sitten lähinnä kaupungilla käyskennellessä ja matkamuistoja katsellessa.

Kun iltapäivällä tapasimme taas puolalaiset, he kertoivat vuolaasti siitä, kuinka vuorilla kävely oli todellakin ollut vaivan arvoista. Ylhäältä avautuvat kuulemma mainot näkymät ja vuorten lomassa on useita kauniita temppeleitä.

Kiva matka sinänsä, vaikka mitään erikoisempaa ei tullut tällä kertaa nähtyä. Palaan kyllä todennäköisesti vielä Intian pohjoisosiin, vielä jylhempiä maisemia etsimään.

10.8.06

Tässä maassa on tiettyjä huonoja tapoja, joiden päivittäinen ajatteleminen vain huolestuttaa.

Kävin eilen Mirkan läksiäisjuhlassa. Hän palaa Turkuun pitkän Delhissä oleskelun ja työskentelyn jälkeen. Bileisiin oli tullut minua ennen afroamerikkalainen kaverini Queensista, siis tämä Tameka nimeltään. Hänet oli tuonut autolla paikalle intialainen miespuolinen, suunnilleen minun ikäinen tuttava, joka myös lupasi viedä tytön illan päätteeksi takaisin kotiin suhteelisen syrjäiselle asuinseudulleen. Melko pian kuitenkin huomasin, että tämä Nash-niminen miekkonen kiskoikin viinaa molemmin käpälin. Puhe alkoi sammaltamaan reilusti ja katse harittaa. Kyselin tyypiltä, onko kovinkaan fiksua yhdistellä autoilua ja juopottelua:

"Mä olen kuule sellainen mies, että mä teen mitä haluan. Ja mä ajan kännissä jos mieli tekee. Sitäpaitsi silloin kun ajan jurrissa niin en ikinä kulje kuuttakymppiä kovempaa ja noudatan aina liikennesääntöjä."
"Vai niin. No oletkos sinä joutunut ikinä onnettomuuteen rattijuopumuksen takia?"
"Joo kyllä mä kerran mutta se toinen tyyppi oli kovemmassa kaasussa kuin mä."

Tameka harkitsi tosissaan äijän kyytiin nousemista, koska hänen piti mennä seuraavana aamuna töihin ja taksimatka tulisi kalliiksi. Huomautin hänelle kuitenkin, että jos pienellä rahallisella panostuksella välttää melkein takuuvarman liikenneonnettomuuden, on investointi kannattava. Nash oli siinä vaiheessa niin syvässä tuubassa, että en olisi itse tarttunut sellaisessa kunnossa edes kakarojen kolmipyörään. Lopulta tyttö nousi paikalle tilaamaani taksiin.

Intiassa rattijuopumus ei valitettavasti ole samanlainen sosiaalinen tabu kuin Suomessa. Kannatan kulttuurirelativistista suhtautumista eri maiden käytäntöihin mutta kännissä ajaminen on mielestäni vain kategorisesti paskamaista.

8.8.06

Joka päivä oppii jotain uutta. Halusin laittaa tänään illalla ruokaa. Kävin ostamassa bastmatiriisiä kulmapuodista. Olimme pyytäneet erikoista riisiä säkissä kauppaan, koska monissa paketeissa näkyi selvästi pikkuötököitä, jotka valtaavat huonompilaatuiset jyvät sateisen kauden aikana. Tomaatit hain kadun vihannesmyyjältä.

Kokatessa huomasin äkkiä, että chili tekee iholle ja naamavärkille samat temput mitä suullekin. Pyyhkäisin touhutessa hikeä otsalta, jolloin kasvoja alkoi kuumottamaan vimmatusti. Käsiä kirveli sen verran, että jouduin tunkemaan niitä aika ajoin pakastimeen. Käppäkaverini Phuntsok katseli sapuskan väsäämistä välillä vierestä ja motivoi minua sanomalla, että meidän todellakin pitäisi hommata sisäkkö ruokaa laittamaan.

7.8.06


Kävimme eilen katsomassa Taj Mahalia. "Kyynel ikuisuuden poskella", kuten eräs runoilija asian muotoili. Monumentti sijaitsee Agran kaupungissa, joka on noin 200 kilometrin päässä Delhistä. Teimme matkan tilavassa ja todella mukavassa paikallisen kuskin suhaamassa autossa.

Ylipäänsä oli todella mukava mennä metropoliksen ulkopuolelle ensimmäistä kertaa sitten Intiaan tulon. Olin taas kerran porukan ainut mies. Reissussa meitä oli minun lisäksi Tiina Jyväskylästä, Elaine Kiinasta, Kate Ukrainasta ja Özlem Turkista.

Agraan saavuttuamme meitä odotti paikan päällä opas, joka liikkui seurassamme iltaan saakka. Ennen varsinaiseen pääkohteeseen menoa päätimme käydä ensin kaupungin Red Fortissa, mogulien eli muinaisten muslimihallitsijoiden persialaiseen tyyliin rakennuttamassa linnoituksessa. Ennen linnoitukseen menoa oppaamme varoitti meitä ryhtymästä ylenpalttiseen dialogiin odottavien kaupustelijoiden kanssa, koska siinä saattaisi joutua ikävään kinastelutilanteeseen. Autosta poistuttuamme kimppuumme kävikin vihaisen ampiaisparven lailla matkamuistojen tyrkyttäjiä, jotka seurasivat meitä sinnikkäästi ja äänekkäästi linnoituksen portille asti. Turismin lisääntymisen myötä on kasvanut myös niiden ihmisten joukko, jotka haluavat ilmiöstä hyötyä.

Punaisessa linnoituksessa oli omat tyylikkäät puolensa mutta kaikki odottelivat lähinnä Taj Mahaliin menoa. Kun vihdoin saavuimme sinne turvatarkastusten läpi keskipäivän auringonpaahteessa, tuntui siltä, että reissu oli tekemisen arvoinen. Hallitsija Shah Jahanin suosikkivaimon mausoleumi on todellakin komea rakennelma. Paikalla oli todella suuri määrä turisteja ja kun näimme monumentin ensimmäistä kertaa, avautui silmiemme edessä myös näkymä innostuneesta matkailijajoukosta, joka miltei työnteli toisiaan pois tieltä saadakseen potrettinsa otettua Taj Mahal-taustalla.

Mausoleumi on läheltäkin katsottuna todella kaunis ja erittäin hyvässä kunnossa. Tosin sillä rahalla, mitä varsinkin ulkomaalaisilta lipusta netotaan, pystyy restaurointitoimia pyörittämään aika vaivattomasti.

Taj Mahalin ympärillä monet paikalliset halusivat otattaa kuvansa joko vaalean Tiinan tai ukrainalaisen Katen kera. Etenkin miehet. Yksi nainen antoi jopa lapsensa Tiinan syliin ja viritti kameransa valmiiksi. Varastin itsekin välistä muutaman otoksen. Kannattaa siis katsoa päivitettyä kuvasivuani. Kommentit tuotoksista ovat tervetulleita. En loppujen lopuksi kuvannut Taj Mahalia erityisen ahkerasti vaan käytin hyväkseni mahdollisuuden hioa taitojani ryhmän tyttöihin, jotka olivat yllätyksekseni todella kiitollisia siitä, että viitsin ottaa myös heidät huomioon.

Koska olin matkaavan ryhmämme ainut mies, löysimme muutaman käytännön esimerkin kautta viitteitä intialaisen yhteiskunnan sisäänrakennetusta patriarkaalisuudesta: Lähdimme lounastamaan paikalliseen ravintolaan mutta hintatason huomattuamme suuntasimme ovesta ulos. Silloin yksi tarjoilijoista lähestyi rivakasti minua ja kertoi, että sir, tarjoamme teille neljänkymmenen prosentin alennuksen. Minä sitten ilmoitin asiasta tytöille. Kun palasimme Taj Mahalilta, miespuolinen matkaoppaamme antoi palautelomakkeen ainoastaan minulle. Täytin paperin nopeasti ja kysäisin sentään tytöiltä, olivatko he ollenkaan samaa mieltä kanssani. Minun siis oletettiin tekevän kaikki tärkeät päätökset koko poppoon puolesta.

Palasimme Delhiin myöhään illalla silmät täysin ristissä, koska olimme lähteneet matkaan aamukuudelta. Siitäkään huolimatta ekskursion teko ei todellakaan kaduttanut.

3.8.06

Tänään vietin tuntikausia erinäisiä nettisivuja väsätessä. Kun homma alkoi tympimään, päätin lähteä kävelylle ja etsiä samalla sen järven, jonka pitäisi olla aivan lähimaastossa. Minuutin kävelyn jälkeen minua odottikin ilahduttava näkymä. Ensin vastaan tulivat läheisen temppelin historialliset rauniot. Pytinki on aikoinaan rakennettu punertavasta tiilestä ja vielä suhteellisen hyvin kasassa. Suurissa kupoleissa ja kaarissa lepäävä vaalea värisommitelma on mainio ympäröivään, laajaan viheralueeseen suhteutettuna. Tässä vieressä on todellakin suuri puisto, jonka keskellä napottaa tyyni järvi. Pääskysiä liiteli pääni yli mittavina parvina puusta toiseen.

Vaikka tämä asuinalue sijaitsee eteläisen Delhin keskellä, liikenteen melua kuulee vain jos oikein tarkaaan keskittyy. Puistossa ääntä pitivät enimmäkseen linnut ja krikettiä pelaavat lapset. Halusin ottaa ulkoa kuvia mutta tänään oli aivan liian pilvinen päivä siihen touhuun. Palaan kyllä asiaan hyvin pian. Näin myös täällä ensimmäistä kertaa lenkkeilijöitä. Puisto on kerta kaikkiaan niin viehättävä, että taidan ennen pitkää liittyä heidän seuraan. Vihrerpunaisen maisemakokonaisuuden keskellä käyskenteli kirjaviin asuihin pukeutuneita paikallisia iltakävelijöitä. Nyt viimeistään huomaa, että törmäsin kämppää etsiessä todelliseen jättipottiin.

Kämpälle palatessa kävelin laihan, mustan lehmän ohi joka pyöritteli suussaan kadulta noukkimaansa muovipussia.

2.8.06

Kuvia netissä. Löytyy meikäläisen kotisivun kautta. Kun fotoja selailee, pystyy seuraavalle sivulle siirtymään vasemmasta yläkulmasta numeroiden mukaan.

Nyt alkaisi olla kaikki valmista töiden aloittamiseen. Vapaa-aika oli kivaa alussa mutta onneksi pikapuoliin alkaa olla töiden puolesta enemmän tarjontaa.

Olen täällä joutessani lukenut paikallista sanomalehteä, jonka tilasimme kämppään muuttaessamme. Pari päivää sitten luin oikeusjutusta, joka oli nostettu kolmea paikallista lääkäriä vastaan. He olivat tehneet amputaatioita kerjäläisille tilaustöinä, jotta he säälittävyydellään tienaisivat enemmän. Lehtiartikkelissa kerrottiin, että itse asiassa monet kerjäläiset kuuluvat eräänlaisen mafian pyörittämään rinkiin. Päivän lopussa gangsterit keräävät rahasaldosta oman osuutensa. Nämä järjestäytyneen rikollisuuden operaattorit olivat siis maksaneet "työntekijöidensä" amputaatioista.

Eilen nimittäin eräillä markkinoilla käydessäni näin tähän mennessä surkeimman köyhäläistapauksen. Miehellä oli täysin surkastuneet jalat ja hän raahasi itseään hyvin hitaasti eteenpäin pyörillä varustetulla puulankulla maaten, työntäen edellään metallikuppia rahaa varten. Ajattelin ukkoa katsellessa, että onko hänkin rinkiin kuuluva kerjäläinen. Keskustelin näistä asioista kämppikseni Tenzingin kanssa ja hän palautti mieleensä lehtijutun naisesta, joka kaatoi syövyttävää nestettä pienen poikansa pään päälle, jotta hän herättäisi enemmän sääliä kadulla. Sanoin tuohon, että jokainen tehkööt kropallaan mitä haluaa mutta mihin ihmeesen lapsi oli syyllistynyt anstaitakseen tuon? Tenzing huomautti, että kersan äiti todennäköisesti järkeili asian niin, että jos en tee tätä lapselleni, hän ei kuitenkaan saa kerättyä tarpeeksi rahaa ruokaan ja kuolee saman tien.

1.8.06

Kone toimii! Nettiyhteys myös. Huoltopisteen väestä ei ollut apua mutta eivätpä he paljon mitään laskuttaneetkaan. Sainkin korjattua kannettavani itse ja nyt minulla on vihdoin ja viimein piuha viritettynä ulkomaailmaan. Tiedoksi muuten se, että Messengeristä minut löytää osoitteella tuureisweird@hotmail.com Skype-tunnukseni on supertuure

Tänään pyörähdin yliopistolla tapaamisessa professorin kanssa. Huomasin, että matkaa kämpältä kertyy kokonaista kymmenen kilometriä. Autoriksakyyti mennessä oli suhteellisen mukava mutta palatessa bussireissu aiheutti ainakin yhden huokauksen. Kuuma dösä oli tietenkin pullollaan viiksivalluja ja vaikka pääsin istumaan auton takaosaan, oli hankalaa seurata minne bussi meni, koska jonkun herrasmiehen kankku peitti näkökenttäni melko pätevästi. Todennäköisesti tulen kuitenkin suosimaan tätä julkista kulkuneuvoa, koska se on kerta kaikkiaan edullinen.

Bussissa näkee myös selvästi sen, miten miehet ovat täällä tottuneita olemaan fyysisessä kontaktissa toisiin miehiin. "Sillai" kahdestaan olevat miehet ovat tietenkin yhteiskunnan hylkiöitä mutta muunlainen koskettelu on aivan hyväksyttävää. Miehet saattavat nojailla vienosti toisiinsa ja usein näkee myös nuoria herroja kirmaamassa kadulla käsi kädessä. Queensin-tyttö kommentoikin, että "these guys go out of their way to be gay".

Intiassa on myös transvestiitteja, joilla on oma tapansa elää seksuaalinormien puitteissa. Osa heistä on syntynyt aseksuaaleina, eli ihmisinä, joilla on molemmat sukupuolielimet. Jotkut miehet taas antavat kastroida itsensä. Nämä molemmat ryhmät elävät ikään kuin naisina, jolloin he välttyvät omalla tavallaan homoseksuaalisuuden stigmalta. Transvestiitteja kutsutaan joskus esiintymään häihin, koska heidän uskotaan tuovan avioparille onnea. Kämppäkaverini kertoi, että jos transvestiitti kinuaa kadulla rahaa, kaikki antavat jotain, koska kieltäytymisen uskotaan johtavan armottomaan kiroukseen. Kuulemma erityisen pahaa onnea tuottaa se, jos kitupiikkiin suuttunut rahanpyytäjä vilauttaakin hänelle hameen alta intiimejä osiaan.