Olen Pitkäsen Tuure, 26-vuotias sosiologian opiskelija Tampereelta. Tein tämän blogin lähinnä matkapäiväkirjaksi Intian-reissuni ajalta 10.7. - 22.12.2006. Sähköpostiosoitteeni on tuure.pitkanen@uta.fi

30.9.06

Teretulemast kuntoilemise piiri! Pääsin tänään vihdoin käymään paikallisen lenkkiporukan mukana juoksukierroksella ja illanvietossa. Kyseessä on Capital Hash House Harriers -niminen kansainvälinen sakki. Itse järjestö toimii ympäri maailmaa, kooten yhteen kuntoaan kohottavia, kaljaankin meneviä eri ikäisiä ammattilaisia. "Alkoholistiryhmä, jolla on juoksuongelma", kuten netissä tarkoituksellisesti yliampuen jengi itseään kuvaa.

Hash-seurueella on omat riittinsä ensikertalaisille. Jos juoksukengät ovat liian fiinissä kunnossa, niistä saattaa joutua ryyppäämään keppanaa lenkin jälkeen. Minulla oli useampi viikko aikaa sivellä sontakerrosta Reebokeihini mutta jätin tämänkin askareen tietenkin viime tinkaan. Minuutteja ennen asunnolta lähtöä hankasin siis hätäpäissäni kuravelliä ja skeidaa lenkkikenkien pintaan.

Intialaisessa kulttuurissa kengät ovat ehdottomasti kaikkein saastaisin vaatekappale. Niitä jopa roikkuu joissain takseissa ja riksoissa karkottamassa löyhkällään pahoja henkiä kuskin niskasta. Vaikka yritin ryvettää lenkkareitani syrjässä, kaksi paikallista miestä tuijottivat tyrmistyneinä ulkomaalaista, joka tieten tahtoen teki valkoisen prameista tossuistaan paskanruskeita.

Illalla lenkkeilyn jälkeen kaadoimme porukalla muutamat kaljat. Kuskimme -Tikari nimeltään- myös, koska hänestä "tuntuisi muuten yksinäiseltä". Täällä on kerta kaikkiaan pakko hyväksyä satunnainen tissuttelu autoilijan osalta, koska muussa tapauksessa jää itse napottamaan ties minne yötä vasten. Paluumatkan aikana Tikari naukkaili aika ajoin olutta liikenteessä luovimisen ohella. Kerran hän pysähtyi ostamaan tupakkaa ja antoi kaljapullon minulle. "Voitko pidellä tätä? Mutta älä juo siitä."

Niin no enhän minä olisi voinut ottaa kun en edes ajanut!

28.9.06

Mieleeni tuli yksi episodi Himalajan-reissulta. Olimme Manalin kaupungissa jo lähtökuopissa palaamaan takaisin Delhiin, kun päätin ostaa paikallisesta divarista vielä jotain luettavaa bussiin. Kävikin ilmi, että pölyisten romaanien kaupittelu oli liikkeen omistajalle ilmeisesti lähinnä kulissibisnes. Kun menin sisälle tiedustelemaan teoksista, mies kysyi minulta heti, kelpaisiko pienet poltettavat paukut. Oli kuulemma hyvää tavaraa takahuoneessa ja ukko pyyteli kovasti sitä silmäilemään. Sanoin, että jos nyt tällä kertaa keskitytään näihin kirjoihin. "Okei, okei. Mutta tule ihan vähäksi aikaa vaan...eikö?" Sain myyjän vastahakoisesti esittelemään kirjallista valikoimaansa. Silti hän pujahti näkyvistä hetkeksi ja esitteli takaisin tullessaan kämmenellään suuren sikarin kokoista hasispötköä, jonka katuarvo olisi Suomessa liikkunut varmastikin sadoissa euroissa. Siihen asti, kunnes astuin nuhjuinen dekkari kainalossa putiikista ulos, äijä tuputti innolla kannabistuotteita ja oopiumia. Ei ollut helppoa vaivaisen käytetyn kirjan hankkiminen. Itseäni mietitytti jälkeenpäin se, miksi mies alkoi heti päivään sanomisen jälkeen tarjota sauhuteltavaa. Intiassa oleskelu lienee tehnyt minustakin jollain tavalla hippimäisen.

27.9.06

Yksi Himalajan-reissulta ottamistani valokuvista taistelee hyvästä sijoituksesta Aukea-nettigalleriassa (katso kuva ja kommentit). Otos on mustavalkoinen versio yhdestä kotisivualbumin kuvista.


Nyt on tehty paras matka Intiassa oleskelun aikana (ks. kuvat ) Yli viikon kestänyt keikka oli fyysisesti vaativat mutta sitäkin antoisampi. Minä, Reima ja hänen tyttöystävänsä Niamh lähdimme liikkeelle viikko sitten sunnuntaina ja teimme reilun kahdentoista tunnin bussimatkan Manalin pikkukaupunkiin Intian Himalajan kupeessa. Luonto ja maisema erosivat huomattavasti siitä, mitä Delhissä on tarjolla. Pölyisen tasangon ja palmujen sijasta kaupunkia ympäröivät havupuut ja vaikuttavat jyrkänteet.

Matkasuunnitelma edellytti armotonta suunnistamista korkeuksia kohti, joten jatkoimme pian taivallusta siirtymällä vuoristokyliin. Bussitus Kazan pikkukaupunkiin lähelle Kiinan rajaa oli hermostuttavuudessaan vertaansa vailla. Vuoristotiet olivat kuoppaisia, kapeita ja osittain laksoon valuneita. Ikkunasta avautui näkymä syvään rotkoon, josta mikään menopeli ei selviäisi pois rusinaa kummempana. Matkan hankaluudesta kertoo se, että vain 180 kilometrin taivaltaminen vei yli kymmenen tuntia.

Olimme varanneet yli puoli viikkoa ns. akklimatisoitumiseen eli ohueen ilmaan totuttautumiseen. Kahden ja puolen kilometrin korkeudesta alkaen monilla saattaa näet esiintyä vuoristotaudin oireita alhaisen happipaineen takia. Matkalla Kazaan bussimme teki yhden pysähdyksen paikassa, jonka jälkeenpäin kuulin ollleen neljässä ja puolessa kilometrissä. Läksin ulos valokuvausekskursiolle ja korkeus teki heti nöyräksi. Pelkkä rauhallinen kävely sai minut armotta hengästymään ja kompuroinkin heti autoon takaisin rauhoittumaan.

Siirtyessämme viikon aikana aina ylemmäs majoittumaan, tarkkailimme toistemme fyysistä kuntoa herkeämättä. Joko satumaisen onnen tai hyvän, suunnitelmallisen totuttautumisen ansiosta vältyimme kaikki vuoristotaudin synkimmiltä puolilta, siis hengenahdistukselta ja hallusinaatioilta. Loppuviikosta majoituimmekin jo sujuvasti teltassa yli neljän ja puolen kilometrin korkeudessa. Lauantaina repäisimme ylös harjanteelle viiteen kilometriin. Allekirjoittaneella jalat olivat tosin siinä vaiheessa niin raskaat, että jäin pitämään paussia ja katsomaan kun Reima ja Niamh nousivat vielä 5120 metrin korkeuteen Changmadan-nimiselle huipulle. Näkymät kyseiseltä paikalta olisivat varmasti olleet kerrassaan upeat mutta olin jo omaan suoritukseeni enemmän kuin tyytyväinen. En olisi uskonut, että selviäisin kuitenkin Mont Blancia korkeammalle vaelluksemme aikana.

Tämä oli monilta osin aivan kuin matka eri maahan. Suurin osa kyläläisistä näytti tiibetiläisiltä ja he puhuivat aivan omaa kieltään. Vuoristossa pystyi kokemaan täydellisen rauhallisuuden ja vapauden kaikista kaupustelijoista ja huijareista. Luonto oli armottomuudessaan tyynen kaunis. Keskipäivän UV-säteitä pommittava aurinko väistyi joka yö pakkasen tieltä. Yksi ekskursiomme kohokohdista oli vierailu Ki Gompassa, luostarissa 4200 metrin korkeudessa. Yksi viininpunaiseen kaapuun sonnustautuneista kaljuista munkeista opasti meitä rukoushuoneisiin ja esitteli laitoksen korvaamattomia taideteoksia.

Matka takaisin Delhiin oli siinä mielessä erikoinen, että päätimme ostaa liput makuupaikoilla varustettuun bussiin. En ollut ikinä nähnyt vastaavaa viritystä Suomessa. Kokeilu jäi tosin omalta osaltani viimeiseksi. Kussakin kopperossa oli kaksi vajaa neljäkymmentä senttiä leveää petiä vierekkäin. Minä sain kunnian nukkua bussin takaosassa yhteensä kolmen eri ventovieraan nuoren miehen kanssa. He vaihtoivat jostain syystä nukkumisvuoroja keskenään, yhden ollessa vieressäni kerrallaan. Ensimmäinen jamppa poltti ikkunanraosta tupakkaa ja toinen oli ilmeisesti syönyt jotain erittäin kuitupitoista. Kuskilla oli intialaista bensaa suonissaan, joten matkapahoinvoinnista kärsivät yksilöt tuikkivat päitään ikkunoista pitkin yötä ja hylkäsivät lastejaan maantielle. Bussi sai vauhtiraidat kylkeensä.

Palatkaamme taas Delhin arkeen ja vapaaehtoistöihin. Takaisin tullessani sain onnekseni kuulla, että kämppäkavereillani ei ole ainakaan välittömiä suunnitelmia muuttaa minnekään.

16.9.06

Lähden huomenna illalla pidemmäksi ajaksi matkalle. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, aikaa kulunee reilu viikko. En varmaankaan ole tavoitettavissa tänä aikana. Menen Reiman ja hänen irlantilaisen tyttöystävänsä kanssa katselemaan Intian Himalajaa.

Tänään satuin samaan paikkaan lounastamaan kämppisteni Tenzingin ja Phuntsokin kanssa. Pojat pyörittelivät paperilla joitain lukuja. En pikaruokaa syödessäni heti hoksannutkaan, että kyseessä olivat arviot asumiskustannuksista. "Tuure, mitä mieltä olisit muuttamisesta?". Valmistautumispyyntö kysymykseksi naamioituna.

Kolmannen kämppäkaverini Nyugenin isä, siis samalla Tenzingin setä, on viettänyt muutaman viime päivän kämpillämme ja tullut kuulemma siihen tulokseen, että asumme liian kaukana hänen poikansa koululta. Pappa kuulemma roudaa Nyugenin toiseen kämppään, mikä tarkoittaa meille muillekin aika todennäköistä siirtymistä samaiseen asuntoon. Huomenna aamulla olisi kai tarkoitus käväistä katsomassa "hienoa" lukaalia, jonka setä on meille ystävällisesti etukäteen etsinyt. Olohuone ja vain yksi makuuhuone. Minä saisin kuulemma oman huoneen, jolloin kolme jannua makaisi olohuoneessa joka yö. Älytöntä. En tosin enää uskalla kritisoida ääneen setämiehen edesottamuksia sen jälkeen kun Tenzing viime kerralla raivostui minulle siitä syystä.

Tämä Hauz Khas Village on yksi harvoista alueista, joihin olen todella tykästynyt Delhissä, enkä näe mitään positiivista muutossa. Tenzing sanoi, että uuden asunnon etu olisi se, että koko rakennus on täynnä tiibetiläisiä. Tähän asti ongelma on kuulemma ollut se, että olemme koko ajan intialaisten ympäröiminä. Siihen minun oli pakko vastata, että Intiassahan tässä sentään asutaan.

Keskiviikkona iltapäivällä kroppaan virisi merkillinen tunne, joka iltaan mennessä oli edistynyt jo ronskiksi oireiluksi. Vietin puolitoista päivää petin pohjalla, eikä minkäänlainen suhde ruokaan kiinnostanut. Nyt tilanne on jo miltei normalisoitunut. Päättelin itsekseni, että olin ehkä jonain tuntemattomana hetkenä ollut liian kokeilevalla tuulella ravinnon suhteen ja maksoin siitä hikisen hinnan.

12.9.06

Varanasi. Hindujen pyhä kaupunki Ganges-joen varrella. Reilu miljoona asukasta. Olin siis 700 kilometrin päässä Delhistä kolmen kaverin kanssa; Reima, Iona Romaniasta ja vakiojenkki Tameka. Perille saavuimme perjantai-aamuna yöjunasta ulos mönkien. Kakkosluokassa reissaaminen on poskettoman halpaa mutta matkaa ei voi suositella mukavuudenhaluisille.

Varanasi on merkittävä paikka siinä mielessä, että hindujen uskomuksen mukaan siellä kuolleet ja krematoidut vapautuvat jälleensyntymisen syklistä. Toisaalta meidän poppoolla olikin jo loppuvaiheessa kaupungista sellainen mielikuva, että päivää pidempi oleskelu Varnasissa houkuttelee varmasti itse kutakin päättämään päivänsä hyvin äkkiä. Melkoinen peppureikä maan päällä. Delhissä on alueita, joissa länsimaalainen väijytetään ostamaan rihkamaa, yöpymään "hyvässä" hotellissa, nousemaan ylihinnoiteltuun taksiin jne. Sitä en tiennyt, että pääkaupungin pyöritys olikin vain kähisevää alkusoittoa Varanasia odotellessa. Hotellimme oli vanhan kaupungin keskellä joen varrella. Mikään kulkupeli ei saanut viedä meitä ovelle saakka, joten majapaikkaan paluu vaati joka kerta kapeiden ja täysin toisiaan muistuttavien kujien läpi puikkelehtimista samalla kun läjä kaupungin nuoria miehiä käveli kannoillamme, tuputtaen jatkuvasti milloin kaulakäätyä, milloin veneajelua tai jopa oopiumia. Kulkureiti olivat myös erityisen tiheässä orgaanisessa lehmäntuotteessa. Sontakikkareiden ja mätänevien elintarvikkeiden yhteishaju oli vuoroin pistävä, vuoroin pökerryttävä. Tiesin heti, että kauneuden löytäminen tällaisen kakkabakkanaalin keskeltä tulisi kirvoittamaan aimo hien suomalaiseen otsaan.

Hotellimme oli hintaansa nähden siisti mutta vaikutti pienen tarkastelun jälkeen erityisen vankilamaiselta. Kaikki rakennuksen ikkunat ja avoimet kohdat oli vuorattu teräsverkolla hillittömän apinoiden invaasion estämiseksi. Ravintolassa räjähtäneen näköinen, kalsareihin ja vaimonhakkaajapaitaan sonnustautunut sänkinen mies kantoi äkäisenä kahvia ja lettua pöytään.

Lauantaina viideltä aamulla läksimme jokiristeilylle, joka olikin reissumme paras anti. Teimme lyhyen kierroksen rivakasti virtaavassa Gangesissa, käyden jatkuvaa pällistelykilpailua paikallisten pulikoijien kanssa. Gangesin vesi on rapaisen ruskeaa ja viimeisen päälle saastunutta mutta suuret ukkoremmit kylpivät, rukoilivat ja pesivät vaatteitaan virrassa siitä huolimatta.

Illalla Varanasin pimeillä kujilla sompaillessamme takaa paineli hurjalla vauhdilla joukko metelöiviä miehiä, kantaen liinoihin käärittyä ruumista olallaan bambukepeillä. Poliisi huitoi meitä väistämään. Psykedeelinen kokemus.

Sunnuntaina minä ja Reima jäimme kaupunkiin kaksistaan ja halusimme käväistä vielä vilkaisemassa miten ruumis palaa. Löysimme pitkän pyörimisen jälkeen rannalta paikan, jossa on tulessa viisi-kuusi kuollutta kerrallaan. Polttotoimenpiteet ovat käynnissä 24 tuntia vuorokaudessa. Paikallinen mies vei meidät pienelle parvekkeelle, josta pystyimme seuraamaan toimitusta kunnioittavalta etäisyydeltä. Vainaja tuodaan poltettavaksi kahdenkymmenen tunnin sisällä kuolemasta. Kuolleen poika saa tehtäväkseen puhdistautua peseytymällä ja ajamalla partansa ja hiuksensa. Hän myös sytyttää puukasan palamaan. Tuhkat lasketaan Gangesiin. Ulkomaalaisia ja naisia ei päästetä rovion välittömään läheisyyteen. Naiset kuulemma häiritsevät itkullaan toimitusta ja menneinä aikoina jotkut heistä hyppäsivät liekkeihin miehensä perään. Tai heidät laitettiin hyppäämään. Mietiskelimme Reiman kanssa sitä, miksi monet länsimaiset haluavat nähdä ruumiinpolton, kun esimerkiksi Suomessa hautajaisiin kinuava turisti olisi melkoinen kummajainen.

Eräässä ravintolassa tapaamamme saksalaistyttö oli asunut Varanasissa yli puoli vuotta ja huomautti, että valtaosa paikallisesta väestöstä elää kuolemasta tavalla tai toisella. Polttopalvelun lisäksi tarvitaan majoitusta ja ruokaa, sekä kremaatio ja siihen liittyvä perinne houkuttelevat paljon matkailijoita.

Varanasi oli sen verran epämukava matkakohde, että tästä eteenpäin taidan suunnata mielenkiintoni pieniin paikkakuntiin. Suurimmissa ja tunnetuimmissa kohteissa liiallinen turismi ja siitä irtoava raha tekevät äkkiä selvää paikallisen väestön rehellisyydestä ja kohteliaisuudesta.

7.9.06

Pikku tarina tähän väliin. Tässä eräänä iltana kämppäkaveri Phuntsok ja hänen serkkunsa Ola toivat asuntoomme kaksi kappaletta tyttöjä iltaa istumaan. Pojat selostivat jälkeenpäin, miten he tapasivat sinä iltana baarissa. Mimmit olivat istuneet viereisessä pöydässä. Phuntsok ja Ola pitivät heitä kiinnostavan näköisinä mutta eivät kehdanneet suoraan jutella näille nuorille naisille. Kun tytöt siirtyivät ennen pitkää baarin alakertaan, jätkät kirjoittivat heille lapun, jossa he selittivät, että he mielellään keskustelisivat tyttöjen kanssa ja pyysivät heitä tulemaan takaisin yläkertaan. Pojat ojensivat tarjoilijalle lapun sekä kymmenen rupian setelin (alle 20 senttiä) vaivanpalkaksi.

Pienen odottelun jälkeen mimmit tulivat takaisin ylös mutta he olivatkin raivoissaan. Joko arvaatte, mitä tapahtui? Tarjoilija oli antanut heille viestin ja setelin. "Miksi te oikein meitä luulette?". Selittelyn paikka. Voi olla, että joku ei saanut sinä iltana kovinkaan suurta tippiä.

4.9.06

Kovaa peliä Delhissä. Tänään meidän, eli minun, kahden kämppäkaverini ja toisen kämppiksen serkun, oli tarkoitus mennä kaupungin pohjoispuolelle pelaamaan tietokonepelejä keskenämme verkossa. Jälleen kerran oli otettava kyyti kolmipyöräisellä mopotaksilla. Sellaisella kulkeminen edellyttää aina hintaneuvotteluja, koska kuskit ovat poikkeuksetta todella ahneita. Kämppikseni Tenzing kysyi ensimmäiseltä näkemältämme suharilta, paljollako reissu irtoaisi. Äijä pyysi pokkana yli kolminkertaista hintaa. Tenzing otti puhelimen käteen ja sanoi ilmoittavansa kiskurin poliisille. Tenzingin luetellessa rekisterinumeroa autokuski mutisi hindiksi jotain, jonka jälkeenpäin kuulin olleen uhkaus siitä, että hänelle ja tuttavapiirille ei kannata ryttyillä.

Silloin Tenzingillä kärähtivät käämit. Hän kumartui taksin viereen ja vippasi kuskia tyhjällä vesipullolla otsaan. Automies tulistui ja kömpi kulkupelistään ulos. Nyrkit alkoivat heilumaan saman tien. Kahakkaan liittyi ympäröivää porukkaa, josta osa yritti pidellä Tenzingiä aisoissa ja loput kuskia. Autojamppa nappasi jo välillä kadulta ison kivenmurikan käteensä, joka kuitenkin kammettiin häneltä pois. Kuski oli sellainen lilliputti, että hän ei olisi varmasti pärjännyt Tenzingille kahdenvälisessä nujakassa. Minä yritin alinomaan kysellä, mitä helvettiä silmieni edessä tapahtui, koska en ymmärtänyt molemminpuolisesta huutamisesta ja rähinästä kerrassaan mitään.

Tenzingin paikalle soittamat poliisit ajoivat paikalle pillit ulvoen ja pysähtyivät väkijoukon viereen. Kuski, Tenzing ja kämppikseni Phuntsok nousivat maijaan. Minä läksin Phuntsokin serkun kanssa odottamaan jamppoja poliisiaseman eteen. Sisälle en kuitenkaan halunnut ulkomaalaisena mennä, koska minulle on moneen kertaan tähdennetty, että viranomaiset eivät kohtele meitä länkkäreitä mitenkään erityisen loogisella tavalla.

Parin tunnin kuluttua pojat pääsivät vihdoin kamarilta pois. Oli käynyt ilmi, että kuskilta puuttui tyystin taksilupa. Hänelle langetettiin sakkorangaistus ja vaatimus ilmestyä oikeuden eteen. Poliisit olivat kuulemma aluksi kohdelleet Tenzingiä ja Phuntsokia töykeästi ja maalailleet heistä pääpahantekijöitä. Kuitenkin näilläkin paikallisilla tuttavillani on sen verran hyvät suhteet ylöspäin, että parin puhelun jälkeen kytät olivat tiedustelleet, kelpaisiko herroille kenties kupillinen teetä.

Senkin jälkeen, kun minulle oltiin selostettu koko tapahtumaketju, en täysin ymmärtänyt nujakkaan johtaneita syitä. Totta kai itseänikin ärsyttävät taksikuskien alinomainen valehtelu ja huijauskikat mutta minulle ei tulisi heti mieleen ilmoittaa jotakuta siitä hyvästä poliisille, saati sitten ryhtyä käsikärhämään kadulla kenenkään kanssa. Tämän tappelun puhkeamiseen vaikutti varmasti taustalla se tosiasia, että kämppäkaverini, kuten monet muut täällä asuvat tiibetiläiset, eivät todellakaan pidä intialaisista, etenkään työväenluokan väestä. Keskivertointialainen on kuulemma todella rasistinen. Kämppikseni näyttävät enemmän kiinalaisilta kuin intialaisilta ja heitä syrjitään yhtenään. Tenzingillä taisi vain keittää yli.

2.9.06

Tällä viikolla minulle alkoi tippumaan postilaatikosta the Economist- lehti, jonka tilauksen olin kääntänyt tänne Delhiin. Luin tänään lehteä lounastauolla ja käänsin katseeni artikkeliin Intian maoistikapinallisista, jotka riehuvat maan itäosien viidakoissa. Jutun kyljessä oli selvennyksen vuoksi Intian ja lähialueiden kartta. Huomasin kuitenkin, että jotain oli mäiskäisty kartan päälle. Se oli leima, jossa huomautettiin, että "Esitetyt Intian ulkoiset rajat eivät ole oikeita eivätkä autenttisia". Leima ei siis kuulunut lehden kaavioon. Viereisellä sivulla lojui sen jättämiä mustetahroja. Näytin kummastusta illalla kämppäkaverille ja hänkin oli yllättynyt. Selityksenä lienee se, että Intia kiistelee Jammu & Kashmirin alueesta Pakistanin kanssa ja rajasotkuja Kiinankin suuntaan on edelleen. Istuuko siis jossain pimeässä virastossa piskuinen intialaismies, joka plärää tärkeimpiä kansainvälisiä lehtiä ja siunaa kaikki näkemänsä kotimaan kartat leimallansa? Isoveli valvoo, kaikuu kulunut sananparsi.

Tänään tein selvitystyötä vapaaehtoisprojektini suhteen. Tarkoituksena on siis tehdä eräälle Deepalaya -järjestön koululle suuri tietokanta sekä ohjelmisto sen käsittelemiseksi. Tiedossa on varmastikin pitkiä itseopiskelusessioita, koska en ole tietokantojen parissa ennen puuhastellut. Jos saan projektin kunnialla hoidettua, koulu todellakin hyötyy panoksestani, koska tällä hetkellä heillä on kaikki tiedot oppilaista, opettajista, kursseista ym. vaatimattomissa vihkosissa.

Jo varhaisessa vaiheessa Intiaan tultuani huomasin, että maan tapoihin kuuluu asioiden hoitaminen useampien ihmisten kanssa samalla kertaa sikin sokin, sekä muiden odotuttaminen. Koululla vieraillessani mielikuva ei ole muuttunut miksikään. Minun oli tänään määrä tavata atk-opettaja, jotta olisimme voineet keskustella tietokannan rakenteesta tarkemmin. Miehellä oli kuitenkin tunti menossa, mikä ei ollutkaan mikään este. Hän pyysi minua istuutumaan viereensä koko luokan eteen. Jutustelimme pitkät tovit omiamme samalla kun kaikki oppilaat haukottelivat tuoleillansa. Kyllä taas nolotti.